Jonkin ajan kuluttua täytyi työ keskeyttää viikoksi: heinä oli tehtävä, elo leikattava ja kasvitarhan tuotteet korjattava, mutta sitten käytiin taas entistä suuremmalla innolla laivaan käsiksi. Kotona he lepäsivät vain lyhyen yösydämen.
Kerran, lokakuun 15:ntenä, he olivat illallisen jälkeen istuneet tavallista kauemmin koolla haastellen tulevaisuuden toiveista. Kello oli jo yhdeksän. Huonosti salatut haukotukset soittivat jo iltakelloa, Pencroff oli juuri vuoteelleen laskeutumassa, kun sähkökello salissa alkoi soida.
Kaikki riensivät sinne ja kaikki olivat siinä saapuvilla: Cyrus Smith, Gideon Spilett, Harbert, Ayrton, Pencroff, Nab. Karjamajalla ei ollut ketään.
— Vuorenpeikkoko se tässä yön selkään kelloja kilistelee? huudahti Nab.
— Olisikohan ilmassa sähköä ja se ... arveli Harbert.
— Odotetaan hiukan. Jos se on tarkoitettu meille, niin tottapahan toistuu.
Heti sen jälkeen kello taas soi.
Cyrus Smith sähkötti heti:
Mitä tahdotaan?
Muutaman silmänräpäyksen perästä alkoi osoitin liikahdella kirjaintaululla ja vastaus kuului: