Hän päätti nyt ohjata laivansa johonkin niistä merenalaisista satamista, joissa hän ennenkin oli levännyt. Yksi tällainen valkama oli Lincolnin saaren alla, ja sen oli Nautilus tällä kertaa ottanut tyyssijakseen.
Kuusi vuotta hän oli viettänyt siellä lähtemättä enää aluksellaan mihinkään, kuolemaansa vain odotellen, toivoen hetkeä, jolloin pääsisi yhtymään tovereihinsa. Silloin saattoi sattuma hänet auttamaan hädänalaisia, jotka olivat ilmapallolla paenneet Richmondista. Hän oli sukelluspuvussaan parhaillaan kävelemässä meren pohjalla jonkin kaapelinmatkan päässä rannasta, kun insinööri vajosi mereen. Sääli valtasi hänet, ja hän pelasti Cyrus Smithin.
Aluksi hän tahtoi paeta näitä viittä haaksirikkoista, mutta merenalaiset, tuliperäiset mullistukset olivat luoneet basalttiseinän hänen valkamansa suulle: Nautilus ei päässyt enää ulos. Pieni vene mahtui vielä aukosta kulkemaan, mutta syvässä uiva Nautilus ei enää siitä sopinut.
Hän alkoi seurata haaksirikkoisten toimia, ja mitä enemmän hän huomasi heidän olevan rehellisiä ihmisiä, sitä enemmän hän kiintyi heihin. Hän pääsi heidän elämänsä ja ajatustensa perille, koska hänen oli varsin helppoa sukelluspuvussaan kulkea Graniittilinnan kuilun pohjalle ja nousta ulospistäviä kallionkielekkeitä myöten aina kuilun yläreunaan. Siinä hän sai kuulla heidän aikeistaan ja toiveistaan, sai kuulla, kuinka Amerikka taisteli omaa itseään vastaan häätääkseen orjuuden pois maastaan. Nuo miehet sovittivat kapteeni Nemon jälleen sen ihmiskunnan kanssa, jota he tällä saarella niin kauniilla tavalla edustivat.
Kapteeni Nemo oli pelastanut Cyrus Smithin. Hän se oli tuonut koiran hormeihin, heittänyt Topin ylös järvestä, asettanut Löytöniemelle hyödyllisiä esineitä täynnä olevan arkun, laskenut pirogin tulemaan alas virtaa, viskannut nuoratikkaat ulos Graniittilinnan ovesta apinain hyökkäyksen aikana. Hän se oli pulloon pistetyllä paperilapulla antanut tiedon Ayrtonin olemassaolosta Taborin saarella, torpedolla lennättänyt ilmaan merirosvojen prikin, tuonut kiniiniä kuolemaisillaan olevalle Harbertille; hän se vihdoin oli ottanut merirosvot hengiltä sähköluodeilla, joitten salaisuuden hän yksin tunsi ja joita hänellä oli ollut tapana käyttää pyytäessään saalista veden alla.
Näin tämä ihmisvihaaja oli tuntenut halua tehdä hyvää. Nyt hänellä oli vielä joku hyvä neuvo annettavana suojateilleen, ja tuntien jo kuolemansa lähestyvän hän oli kutsunut heidät luokseen... Olisikohan hän kuitenkaan heitä kutsunut, jos olisi tiennyt, että Cyrus Smith tunsi hänen historiansa?
Kapteeni oli päättänyt kertomuksensa. Cyrus Smith lausui silloin heidän kaikkien kiitollisuuden tuolle ylevämieliselle miehelle, jolle he olivat velkaa kaikesta, mitä he olivat ja mitä heillä oli.
Mutta kapteeni Nemon tarkoituksena ei ollut houkutella esiin näitä uudistuneita kiitollisuuden osoituksia. Toinen ajatus valtasi hänen mielensä. Hän ei vielä puristanut insinöörin ojentamaa kättä, vaan lausui:
— Ennen muuta, sir! Tehän tunnette elämäni vaiheet. Tuomitkaa.
Tällä kapteeni Nemo tarkoitti kai surullista tapausta, jonka nuo edellä mainitut kolme vierasta Nautilus-laivalla, olivat omin silmin nähneet ja jonka ranskalainen professori teoksessaan oli varmaankin kertonut lukijainsa suureksi kauhuksi.