Gideon Spilett tarkasti sairasta erityisen huolekkaasti. Silminnähtävästi hän nyt enää tahdonvoimallaan pysyi virkeänä, mutta se ei kauankaan jaksaisi vastustaa ruumiin heikkoutta.
Päivä kului loppuun, tuli yö. Ystävykset eivät poistuneet salista hetkeksikään.
Kapteenilla ei ollut tuskia, mutta hän raukeni hiljalleen. Hänen jalot, kalmankalpeat kasvonsa olivat rauhalliset. Hänen huuliltaan pääsi silloin tällöin joku sana, joka koski milloin mitäkin tapausta hänen omituisessa elämässään. Henki häipyi häipymistään, jäsenet olivat jo kylmät.
Pari kertaa hän vielä virkkoi jonkun sanan läsnäoleville, huulillaan se hymy, joka kestää kuolinhetkeen saakka.
Vähän jälkeen puolenyön hän liikahti voimakkaasti ja pani kädet ristiin rinnalleen, ikäänkuin aikoen kuolla tähän asentoon.
Kello yhden tienoissa oli elämä paennut kokonaan hänen silmistään. Viimeinen elonkipinä kiilsi vielä luomen alla, josta ennen muinoin oli leimahdellut niin monta säihkyvää katsetta. Vihdoin hän kuului kuiskaavan:
— Jumala ja isänmaa!
Hiljaa hän veti viimeisen henkäyksensä.
Cyrus Smith kumartui ja sulki hänen silmänsä. Ne olivat ennen olleet Dakkarin prinssin, nyt ne eivät olleet enää kapteeni Nemonkaan.
Harbert ja Pencroff itkivät. Ayrton pyyhkäisi pois poskelle vierähtäneen vesikarpalon. Gideon Spilett seisoi järkähtämättä kuin kivipatsas. Nab oli polvillaan hänen vieressään.