Aamun koittaessa siirtolaiset lähtivät paluumatkalle annettuaan luolalle nimeksi "Dakkarin hautakammio". Soudettuaan luolan suulle he sitoivat veneen basalttipylvääseen, vetivätpä varovaisuuden vuoksi sen vielä kuivalle maallekin. Kello yhdeksän tienoissa he palasivat Graniittilinnaan.
Miehissä ryhdyttiin jälleen rakentamaan laivaa: eihän tiennyt, mitä tulevaisuus mukanaan toisi, ja sen vuoksi oli hyvä saada alus, jolla he tarpeen tullen uskaltaisivat lähteä pitkälle matkalle. Ainakin oli käytävä Taborin saarella ennen päiväntasausten myrskyjä. Aluksen piti siis olla täydessä kunnossa viimeistään maaliskuun alussa. Eikä se mahdottomalta näyttänytkään, heillä kun oli tallella särkyneen Speedyn takila.
Vuoden 1868 lopulla he alkoivat jo vuorata laivaansa. Pencroff varsinkin oli niin kiihkeästi innostunut työhönsä, että nurisi joka kerran, kun joku pani kirveensä pois ja lähti metsästämään. Täytyihän muonavarastoja hankkia lisää, se oli aivan välttämätöntä, mutta vähät Pencroff siitä. Häntä harmitti, kun työvoima hetkeksikään väheni, ja silloin hän nureksien ja noituen teki suutuksissaan työtä kuuden miehen edestä.
Huonoja säitä kesti koko kesän. Helle oli ankara, ilma aina sähköä täynnä. Rajuilmoja oli yhtä mittaa, ja tuskin oli päivääkään, jolloin ei kuulunut ainakin kaukaista ukkosen jyrinää.
Uudenvuoden päivänä 1869 puhkesi tavattoman kova ukkosilma. Salama löi saareen monessa kohdin särkien säpäleiksi satavuotisia puita. Oliko näillä rajuilmoilla mitään yhteyttä maanalaisiin luonnonmullistuksiin? Cyrus Smith pelkäsi sitä.
Tammikuun 3:ntena nousi Franklinin vuoresta paksu savupatsas, juureltaan lähes sata metriä läpimitaten. Jättiläisviuhkan tavoin se kohosi parin kolmen sadan metrin korkeuteen taivaalle.
— Tähän asti näkyi vain tuon pahuksen henki, nyt se oikein polttaa tupakkaa! nauroi Pencroff.
— Vuoren sisässä on tulta! Gideon Spilett sanoi.
— Tulivuoriakin pitäisi nuohota kunnollisesti, arveli Nab koettaen olla totisen näköinen.
— Niin juuri, huudahti Pencroff. — Ja Nab pantaisiin nokikolariksi.