— En minä pelkää tavallisen maanjäristyksen vaaraa, ellei tuho tule muista syistä.
— Mistä?
— Enpä osaa sanoa... Minun täytyisi ensin ... minun täytyisi ensin tutkia vuorta... Muutaman päivän kuluttua saatan sanoa varmaan...
Seuraavina päivinä, tammikuun 4:nnestä 6:nteen, jatkettiin veistämöllä entiseen tapaan. Franklinin vuoren huippu oli koko ajan paksun savuhupun peitossa ja syöksi tuon tuostakin liekkejä ja hehkuvia kiviä, joista osa putosi kraatteriin takaisin.
— Niinhän se viskelee tulisia kiviä kuin silmänkääntäjä palloja markkinoilla, arveli Pencroff.
Yhä hän otti nuo luonnonilmiöt vain leikin kannalta ja suuttui vain silloin, kun työvoima veistämöltä väheni. Tammikuun 7:ntenä täytyi Ayrtonin välttämättä lähteä karjatarhaan eläimiä katsomaan.
— Minä lähden mukaan, Cyrus Smith sanoi.
— Vai niin, soo! huudahti Pencroff. — Vai te myös? Mutta silloinhan me olemme neljää kättä lyhyemmät.
— Me palaamme ylihuomenna, insinööri vastasi. — Minun täytyy saada selville, mistä päin purkaus uhkaa.
— Purkaus ja purkaus! Pencroff jupisi. — Mikä sen lie tänne lennättänytkään kesken kaiken kiireen.