Tällä kertaa oli määrä tulen päästä voitolle.
Onnellista sentään, että laavavirrat suuntautuivat järveen: nyt oli siirtolaisilla vielä muutama päivä käytettävänään laivansa rakentamiseen. He saisivat siinä ajassa siihen laidat kiinni, saisivat sen tilkityksi ja lykkäisivät sen vesille. Siellä, ulkopuolella saaren vaaroja, he vasta takiloisivat sen purjehduskelpoiseksi.
Ja niinpä he seuraavina kuutena päivänä, tammikuun 25. ja 30. välillä, tekivät työtä kahdenkymmenen miehen edestä, tuskin hetkeäkään levähtäen, yölläkin työskennellen loimujen valossa.
Mutta ellei vaara niin heti uhannutkaan idän puolelta, oli lännen puolella laita aivan toinen. Siellä oli laavan toinen haara lähtenyt virtaamaan Koskijoen laaksoa pitkin, siten päästen polttamaan Kaukaisen Lännen metsiä. Ahnaasti tuli tarttui pitkäin poutain kuivaamiin puihin ja nousi runkoja pitkin tuuheisiin latvoihin. Ja silloin tapahtui, että metsäneläimet hurjina säikähdyksestä, pedot niinkuin muutkin, riensivät Laupeudenjoen varsille, Kynsiniemen soille ja Ilmapallon Valkamaa kohti.
Toivoton näky! Koko saaren metsäinen seutu oli hävitetty. Käärmeniemen kärjessä vielä seisoi puuryhmiä. Siellä täällä pisti esiin joku kuiva, kärventynyt puunhaara. Koskijoki ja Laupeuden joki olivat kuivuneet, ja ellei Grantin järvessä olisi vielä ollut jonkin verran vettä, ei siirtolaisilla olisi ollut, millä janoaan sammuttaa. Toivoton näky!
— Sydänhän tässä murtuu! sanoi eräänä päivänä Gideon Spilett.
— Murtuu, vastasi Cyrus Smith. — Suokoon Jumala että vain saamme laivamme valmiiksi.
Laava virtasi edelleen, mutta näytti pysyvän entisissä rajoissaan. Toivo elpyi siirtolaisten rinnassa, ja entistä innokkaammin he rakensivat laivaansa. Näin kului toivon ja pelon välillä koko helmikuu.
Maaliskuun ensimmäisellä viikolla alkoi Franklinin vuori jälleen käydä uhkaavaksi. Kraatteri täyttyi jälleen uusilla laavamassoilla, joita alkoi virrata tulivuoren kaikkia kupeita myöten. Ne suuntasivat nyt kulkunsa Grantin järven lounaista päätä kohti, kulkivat Glyseriinijoen poikki ja syöksyivät Näkötornin ylängölle. Tämä viimeinen isku oli kauhea. Mylly, kanatarha, navettarakennukset, — kaikki joutui tuhon omaksi. Siipikarja hajaantui ympäri saaren. Top ja Jup olivat levottomia, ne vainusivat lähenevää mullistusta. Ja pian alkoi laava vuodattaa tulista virtaansa rannallekin. Laivan ylimpiä saumoja ei ollut vielä ennätetty tilkitä, mutta siitä huolimatta päätettiin alus lykätä vesille. Se oli tapahtuva seuraavana päivänä, maaliskuun 9:ntenä.
Mutta sanottua päivää vasten yöllä syöksähti suunnattoman paksu höyrypilvi kraatterista lähes tuhat metriä korkealle kauhealla pauhulla. Dakkarin luolan seinä oli nähtävästi antanut perään, merivesi oli hulvahtanut tulivuoren sisään ja muuttunut höyryksi. Mutta kraatterissa ei ollut tarpeeksi tilaa sille. Tapahtui räjähdys, jonka varmaankin olisi kuullut satojen kilometrien päähän. Se tärisytti koko ilmaa. Vuoren lohkareet sinkosivat Tyyneen mereen ja — muutaman minuutin perästä lainehti meren ulappa sillä kohdalla, missä ennen oli ollut Lincolnin saari!