— Tämähän sopii varsin hyvin, arveli Pencroff, — leviä leivän asemasta, nilviäisiä lihan sijasta ja jälkiruoaksi pähkinöitä ja muita manteleita.
Äkkiä kuului Topin haukunta. Metsämiehet rientämään ääntä kohti. Hetken kuluttua he näkivät Topin olevan jonkin pienehkön eläimen kimpussa ja retuuttavan sitä hampaillaan korvasta. Otus oli yli puolen metrin pituinen, päältä mustanruskea, alta vaaleampi, ruumiinpeitteenä karvojen asemasta harjaksia. Se oli, kuten Harbert selitti, eräs jyrsijälaji nimeltä kabiai, joilla oli käpälissä uimaräpylät.
Nab hyökkäsi saaliin kimppuun, mutta sepä riuhtaisi itsensä irti jättäen palasen korvaansa Topin hampaisiin, hyökkäsi Harbertia kohti, kaatoi hänet kumoon ja hyppäsi äkkiä läheiseen syvään lammikkoon. Sinne se katosi veden alle. Top syöksyi perästä ja jäi uimaan veden pinnalle. Metsämiehet asettuivat eri puolille lammikkoa estääkseen otusta pääsemästä karkuun. Jonkin ajan kuluttua kabiai nousi veden pintaan, ja samalla oli Topkin sen kimpussa eikä päästänyt sitä enää sukeltamaan. Se retuutti sitä rantaa kohti, ja sieltä ulottui Nab lyömään sen nuijallaan kuoliaaksi.
— Eläköön! huusi Pencroff, kun otus oli saatu maalle. — Annas, että meillä nyt olisi nuotio, niin luita myöten tämä jyrsijä jyrsittäisiin.
Kello oli auringosta päättäen lähes kaksi iltapäivällä. Pencroff heitti otuksen olalleen, ja sitten lähdettiin paluumatkalle, Top oppaana.
Tunnin kuluttua saavuttiin joen mutkaan. Siinä kyhättiin häthätää taas ajopuulautta ja laskettiin se menemään alas virtaa. Miehet seurasivat joen äyrästä myöten, eikä aikaakaan, niin jo saatiin hormit näkyviin.
Mutta äkkiä, puolensadan askelen päässä hormeista, Pencroff pysähtyi ja päästi raikkaan eläköönhuudon.
— Harbert! Nab! Katsokaa!
Hormien savuaukoista tuprusi ilmoille sakea savu.