— Ollaanpa varovaisia, Pencroff arveli, — muutoin tässä vielä syöstään suinpäin kuoppaan.
— Etsi, Top, etsi, etsi!
Ja entistä kiivaammin hyökkäsi Top eteenpäin rajusti haukkuen.
Vihdoin saavuttiin syvän kaivon partaalle. Koetettiin tulisoihduilla valaista sen seinämiä, mutta turhaan. Tämä ei enää ollut luisua käytävää, vaan kohtisuoraan alas johtava kuilu. Cyrus Smith tempasi palavan oksan ja heitti sen syvyyteen. Pudotessaan se paloi entistä kirkkaammin ja sammui sitten sähisten: se oli pudonnut meren pintaan. Putoamisen ajasta insinööri laski kuilun syvyyden noin kolmeksikymmeneksi metriksi.
Luolan lattia oli niin ollen kolmekymmentä metriä ylempänä merenpintaa.
— Kas tässä meillä on maja tästä lähtien, insinööri virkkoi.
— Mutta tässä on varmaan ennen meitä asunut joku olento.
— Kaiketi, ja nyt se on paennut tuon kuilun kautta jättäen asuntonsa meille.
— Pahus etten minä ollut Top! Olisin saanut nähdä tuon kummituksen! huudahti Pencroff.
Oli miten oli, siirtolaiset olivat nyt toiveittensa perillä: tästähän he saisivat tilavan ja mukavan asunnon. Kaksi hankaluutta vielä oli jäljellä. Ensinnäkin luolaan oli saatava valoa; toiseksi siihen oli hankittava sopivat portaat. Käytävän kaltevuudesta ja pituudesta insinööri päätteli, ettei luolan perimmäinen, merenpuoleinen seinä ollut kovinkaan paksu. Jos siihen saisi puhkaistuksi ikkunareiän, syntyisi samalla ovikin, johon ei olisi vaikeata kiinnittää tikapuita.