Kuudes luku
Pencroff huutelee. Yötä hormeissa. Harbertin nuoli. Uudestaanko tunnelin kautta? Tikkaat putoavat. Kotona jälleen. Uusi jäsen.
Neuvottomina he yön pimeydessä haparoivat pitkin kallioseinämiä, mutta tikkaita ei ollut missään.
Heidän asemansa oli todellakin perin tukala. Pieninkin seikka tällä oudolla saarella oli omiaan herättämään heidän hämmästystään, saati tällainen selittämätön tapaus.
Nab varsinkin vaikeroi ja valitti, eväskontti kun oli tyhjä eikä ruoasta tietoakaan.
Muu ei auttanut kuin lähteä Cyrus Smithin ehdotuksesta yöksi hormeihin ja siellä odottaa päivän valkenemista. Huonosti nukkuivat mies parat yönsä, vaikka olivatkin äskeisestä matkasta kovin uupuneita. Graniittilinnassahan heillä oli kaikki varastot, muonat, aseet, kojeet, kirjat. Olivatko ne nyt jonkun vieraan hallussa.
Varhain seuraavana aamuna, päivän alkaessa sarastaa, he riensivät Graniittilinnan edustalle. Kauhistuksen huuto pääsi heiltä jokaiselta, kun he huomasivat, että ovi, jonka he lähtiessään olivat varmasti sulkeneet, oli auki: joku oli ilmeisesti tunkeutunut Graniittilinnaan. Tikkaat riippuivat kyllä ovesta ensimmäiselle ulkonevalle kallionkielekkeelle asti, mutta siitä maahan saakka riippuva osa oli vedetty ylös.
Pencroff alkoi luikata ja huudella ovea kohti, mutta turhaan.
— Kai ne nukkuvat vielä, lurjukset! Pencroff pauhasi, — nukkuvat kuin olisivat kotonaan! Kuuletteko te, sen rosvot ja ryövärit, murjaanit ja murhamiehet, te senkin John Bullin pojat! [John Bull on englantilaisten pilkkanimi, amerikkalaisten antama.]