— Tietenkin ilmapallolla, joka tuolla joutilaana ajelehtii. Se näkyy odottavan meitä. Te osaatte hoitaa ilmapalloa. Siis...
Sanaakaan sanomatta insinööri paiskasi miehelle kättä.
Pencroffin ehdotus oli uskalias, jopa uhkarohkeakin, mutta mahdollinen: pallohan oli aivan lähtövalmiina. Tällaisessa myrskyssä ei sitä niin tarkkaan vartioitukaan; yön pimeässä voisi nousta gondoliin, katkaista kiinnitysköydet ja...
— En ole yksin, virkkoi mr Smith.
— Kuinka monta teitä on?
— Paitsi minua ystäväni Spilett ja palvelijani Nab.
— Siis kolme; meitä on kaksi, Harbert ja minä, yhteensä viisi. Pallo on tarkoitettu kuudelle hengelle. Sopii.
Ja niin päätettiin lähteä tälle huimapäiselle retkelle jo seuraavana yönä.
Kello puoli kymmenen aikana, ennakolta sovitulla hetkellä, hiipivät retkeläiset eri tahoilta toria kohti, jonne pallo oli kiinnitetty. Tuuli oli sammuttanut kaikki lyhdyt torin varrelta. Tuskin erotti tuota suunnatonta palloa, jota tuuli painoi melkein maan tasalle.
Pakolaiset kohtasivat toisensa gondolin ääressä. Kukaan ei ollut heitä nähnyt. Tuskinpa he näkivät toisiaankaan. Sanaakaan sanomatta nousivat gondoliin Smith, Spilett, Harbert ja Nab. Pencroff jäi irrottamaan hiekkasäkkejä, jotka oli kiinnitetty painoksi verkkoon. Tämän tehtyään nousi hänkin gondoliin. Pallo oli nyt kiinni yhdellä ainoalla köydellä, jonka toinen pää oli pylvääseen lyödyssä renkaassa.