Varmaa oli, etteivät apinat ainakaan pitkään aikaan uskaltaisi näyttäytyä. Koetettiin vetää tikkaita äsken ammutusta nuorasta, mutta se katkesi.
Nyt ei siirtolaisilla ollut muuta neuvoa kuin käydä noutamassa hormeista kuokkia ja kankia ja lähteä pyrkimään Graniittilinnaan entisestä, nyt jo kiinni muuratusta aukosta järven puolelta, toisin sanoen tunnelia myöten. Pari tuntia vielä turhaan odoteltuaan muutosta tähän tukalaan asemaansa he lähtivät todellakin astumaan tunnelin niskaa kohti. Mutta tuskin oli kuljettu viittäkymmentä askelta, kun Top äkkiä alkoi haukkua vimmatusti.
Siirtolaiset palasivat Graniittilinnan juurelle ja näkivät kummastuen, kuinka apinat ylhäällä ikäänkuin äkkiä jotain säikähtäneinä koettivat paeta kaikista aukoista älyämättä tai muistamatta käyttää tikkaitakaan hyväkseen. Viisi, kuusi tuli kokonaan näkyviin, ne saivat alhaalta heti luodin ruumiiseensa ja putosivat maahan. Muut syöksyivät kauhistuksissaan suinpäin alas taittaen niskansa.
Hetken kuluttua ei näkynyt enää yhtään nelikätistä ovessa eikä ikkunoissa. Siirtolaiset olivat juuri lähtemäisillään taas tunnelin niskalle, kun oviaukkoon ilmestyivät tikkaat, ja silmänräpäyksessä ne riippuivat jälleen Graniittilinnan jyrkällä seinustalla.
— Peijakas! huudahti Pencroff. — Sepä oli sukkela temppu!
— Liiankin sukkela! Cyrus Smith jupisi kiiveten tikkaita ylös.
— Olkaa varovainen, mr Smith! huusi Pencroff, — jospa siellä vielä on niitä karvatonttuja!
— Sen näkee, insinööri vastasi pysähtymättä.
Muut seurasivat häntä, ja minuutin kuluttua olivat kaikki kynnyksellä. Tarkasti etsittiin kaikki paikat, mutta apinoita ei ollut enää missään.
— Kukahan kunnon ihminen se meille tikkaat alas nakkasi? Pencroff kysäisi.