— Ne ovat onagereja, huudahti Harbert, — seepran ja kvaggan välimuotoja!
Pencroff hiipi hiljaa sillalle ja nosti sen ylös. Nyt olivat onagerit vankeina. Aluksi ne eivät siitä välittäneet, pureskelivat vain rauhassa ruohoa. Näin kului muutamia päiviä; sillä välin niille valmistettiin sopiva talli. Laitettiinpa länkiä ja silojakin, sillä näistä eläimistä toivottiin saatavan vetojuhtia. Eikä tämä toivo pettänytkään. Tie Ilmapallon valkamaan oli miten kuten raivattu. Samoin oli uudet rattaatkin saatu kuntoon. Vähitellen alkoivat onagerit yhä enemmän tottua ihmisiin, jopa söivätkin kädestä.
Valjaisiin pantuina ne kuitenkin ensi kerralla tekivät kovan tenän, mutta tottuivat viimein niihin.
Ja niinpä eräänä päivänä koko siirtokunta lähti rattailla Ilmapallon valkamaan, onagerit edessä, Pencroff taluttaen niitä suitsista. Tie oli huono ja kulku sillä siis yhtämittaista tärinää ja alituisia kolauksia, mutta kaatumatta päästiin perille.
Pallon päällys vedettiin sitten rattailla kotiin.
Kahdeksas luku
Alusvaatteita ja jalkineita. Pumpuliruutia. Jup lakeijana. Runsas riista. Lammastarha. Koti-ikävä.
Kun pallon päällys oli saatu Graniittilinnaan, ruvettiin kiireellä valmistamaan alusvaatteita koko siirtokunnalle. Kankaasta liotettiin vernissa pois soodalla ja potaskalla, jota saatiin erilaisten kasvien tuhkasta. Neuloja oli meren rannalta löydettyjen aarteiden joukossa. Ompelulankaa saatiin rihmasta, jolla päällys oli ommeltu, ja purkamistyössä osoittivat Gideon Spilett ja Harbert aivan erinomaista malttia. Hylkeennahkoista tehtiin jalkineita, joista jo alkoikin olla puute. Ja kaikissa näissä töissä oli mestarina Pencroff, merimiehillä kun yleensä näyttää olevan synnynnäinen taipumus suutaroimiseen ja räätälöimiseen. Pitkät niistä kengistä tuli ja leveät, mutta eipähän sitten ollut känsistä pelkoa!
Uudestavuodesta 1866 alkaen oli pitkiä poutia, ja silloin varsinkin Harbert ja reportteri kävivät metsällä ja kartuttivat siirtolaisten muonavaroja runsaalla riistalla.