Niin pian kuin ilma salli, riensi väestö kaduille. Kaikki nämä kävelijät, jotka, vaarui miten vaarui, kuitenkin pysyivät pystyssä, näyttivät minusta ikäänkuin juopuneilta. Ne matkustajista, jotka eivät menneet kannelle, jäivät joko omiin salonkeihinsa taikka isoon salonkiin, ja silloin sai kuulla soittokalujen räminää. Kaikista mestareista huomioni enemmin tarkkautui erääsen pystyluiseen naiseen, jota sanottiin varsin hyväksi musiikin suosijaksi. Helpottaaksensa soitettavansa kappaleen suorittamista oli hän merkinnyt kaikki nuotit numeroilla ja kaikki pianon näppäimet niitä vastaavilla numeroilla. Jos nuotti oli merkittynä 27:llä, niin hän kosketti seitsentäkolmatta näppäintä, jos nuotti oli 53, niin hän löi näppäintä 53. Ja tätä teki hän huolimatta melusta ympärillään tahi muista soittokaluista, joita kuului likimmäisistä salongeista, taikka ilkivaltaisista lapsista, jotka nyrkeillään pieksivät soittimen joutilaita kieliä poikki.
Tämän soitannon alla kaappasivat läsnä-olijat sattumoisin käteensä kirjoja, joita oli siellä ja täällä pöydillä. Jos joku niissä tapasi jonkun miellyttävän paikan, luki hän ääneen, ja kohteliaasti huomaavaiset kuulijat tervehtivät häntä hyvittelevällä muminalla. Muutamia sanomalehtiä oli hajallansa sohvilla, mokomia englantilaisia ja amerikalaisia lehtiä, jotka aina näyttävät vanhoilta, vaikkei niitä olisikaan vielä auki leikattu. Hankalata on aukoa noita summattoman suuria lehtiä, jotka voivat peittää useiden neliömeterien alan. Mutta kun muoti on semmoinen ettei niitä leikata auki, niin niitä ei leikata. Eräänä päivänä oli minulla niin paljon malttavaisuutta, että luin auki leikkaamattoman New-York-Heraldin ja luin sen loppuun asti. Mutta päättäköönpä itsekukin, sainko palkintoa vaivastani, kun yksityisten ilmoitusten seassa keksin seuraavan pätkän: "H:ra X … pyytää kaunista miss Z …, jonka hän eilen kohtasi eräissä yhteisvaunuissa viidennelläkolmatta kadulla, tulemaan huomenna häntä tapaamaan huonessa n:o 17 Pyhän Nikolaan hotellissa. Hän haluaa puhutella häntä naimisesta". Mitäs tekikään tämä kaunis miss Z …? En tahdo toki tietääkään.
Koko tämän iltapäivän vietin minä isossa salongissa, tarkastellen ja pakinoiden. Kanssapuhe ei voinut olla muuta kuin miellyttävää, sillä ystävänäni Dean Pitferge oli tullut viereeni istumaan.
— Oletteko toipuneet loukkauksestanne? — kysyin minä häneltä.
— Täydellisesti, — vastasi hän. — Mutta ei käy hyvästi!
— Minkä ei käy hyvästi? Teidänkö?
— Ei, vaan höyrylaivamme. Potkurin kattilat eivät ole tarpeeksi suuret, ja me emme voi saada tarpeeksi asti höyryn painoa.
— Te tahdotte siis hyvin nopeasti päästä New-Yorkiin?
— En suinkaan, minä puhun vain niinkuin insinööri olisin; ei sen enempää. Minä olen täällä hyvin tyytyväinen, ja minä todellakin tuntisin kaipuuta, jos minun täytyisi jättää tämä joukko omatapaisia henkilöitä, jonka sattumus on saattanut tänne laivaan — minun huvikseni.
— Omatapaisia henkilöitä! — virkahdin minä, katsahtaen matkustajain puoleen, joita parast'aikaa virtasi salonkiin. Mutta ovathan kaikki nämä ihmiset yhdenlaisia!