— Kuinka nuoruus on ihana! — sanoi hän.
— Niin, — vastasin minä, — nuoruus parittain!
Kohta seisoimme mekin kallistuneina potkurin koneen aukon ylitse. Tämän avaran kaivon pohjalla, kuusikymmentä jalkaa silmäimme alla, eroitimma me koneen vaakasuorassa makaavat pistonit eli männöt, jotka hyökäilivät toisiaan vastaan ja joka töytäyksellä kastivat itsensä nopalla kone-öljyä.
Sillä aikaa oli nuori mies ottanut lakkarikellonsa esiin, ja nojaten hänen olkapäätänsä vasten noudatti neito sekuntiviisarin liikuntoa. Neito katsoi kelloon ja nuorukainen luki potkurin pyöräyksiä.
— Minuuti! — sanoi neito.
— Seitsemän-neljättä pyöräystä! — vastasi nuorukainen.
— Seitsemän-neljättä ja puoli, — muistutti tohtori, joka myöskin oli pitänyt pyöräyksiä silmällä.
— Ja puoli! — huudahti neito. — Kuules Edvard! Kiitos, herraseni, — lisäsi hän ja lahjoitti arvoisalle Pitfergelle mitä armaimman myhäyksen.
Kuudestoista luku.
Astuessani isoon salonkiin näin ovella iltahuvit ilmoitetuksi. Ne olivat täydelliset iltahuvit, joissa oli ensimäinen osasto, väliaika, toinen osasto ja päätös-osa.