Neljäskolmatta luku.
Yö oli kova. Höyrylaiva, laidalta päin, hirmuisesti ahdistettuna, vaarui paikaltansa pääsemättömänä. Huonekalut siirtelehtivät jyristen, ja posliinikapineet pöydillä alkoivat taas tanssinsa. Tuuli oli tuntuvasti käynyt paljoa tuimemmaksi. Ilmankin Great Eastern purjehti niillä turmallisilla seuduilla, missä meri aina on lemmetön.
Kello 6 aikana aamulla pääsin kuin pääsinkin ison kapin portaille. Minä pidin itseäni käsipuista kiinni, käytin erään keikauksen hyväkseni, onnistuin pääsemään portaita ylös ja tulin kannelle. Sieltä hilasin itseni suurella vaivalla esikeulan katolle. Paikka oli autiona, jos niin sopinee sanoa paikasta, jossa tohtori Dean Pitferge oli. Tämä arvoisa mies oli tukevasti istuutunut selin tuuleen ja kääräissyt oikean jalkansa erään käsipuun pönkän ympärille. Hän viittasi minua luoksensa — päällänsä tietysti — sillä kätensä, jotka pitivät häntä kiinni myrskyn väkinäisyyttä vastaan, eivät häneltä joutuneet. Hetkisen aikaa ryömittyäni pääsin kapin luokse matoen kuin rengasmato, ja kerta sinne päästyäni tukesin itseni samalla tavoin kuin tohtorikin.
— No! — huusi hän. — yhä pitkittää! Lemmon Great Eastern! Juuri kun on eteenpäin pääsemässä, tapaa sitä kykloni, oikea kykloni, vaseti häntä varten tilattu.
Tohtori virkkoi ainoastaan nämä poikkinaiset lauseet, ja tuuli vei puolet hänen sanoistaan. Mutta olinpa ymmärtänyt hänen. Sana kyklon selitti kaikki.
Tietäänhän, että kyklonit ovat samoja tuuliaispäitä, joilla Indian valtamerellä ja Atlantilla on nimityksenä orkanit, Afrikan rannikoilla tornados, hieta-aavalla samum ja Kiinan vesillä tyfonit, myrskyjä, joiden hirmuinen voima saattaa suurimmatkin laivat vaaraan.
Nyt oli semmoinen kykloni saanut Great Easternin kynsiinsä. Kuinka tämä jättiläinen sen kestäisi?
— Sille tapahtuu joku onnettomuus, — väitti Dean Pitferge yhä. —
Katsokaapas vain, kuinka se ehtimiseen sukeltelee!
Tämä sana sopikin hyvin hyvästi höyrylaivan menoon. Sen keula katosi tuontuostakin vesivuorien sisään, jotka nyökkäilivät vastaan vasemmalta hangalta. Etemmä oli mahdotonta nähdä mitään, ainoastaan hirmumyrskyn oireita. Kello 7 paikoilla myrsky ärjähti; meri muuttui hirvittäväksi. Väli-aallot, jotka liikkuivat isoilla aalloilla, katosivat tuulen musertavan voiman alla. Valtameri paisui pitkiksi laineiksi, joiden huiput särkyivät selittämättömällä raivolla. Joka silmänräpäyksenä kasvoi vesivuorien korkeus, ja Great Eastern, joka sai ne laidalta vastaansa, vaarui hirmuisesti.
— Ainoastaan kaksi keinoa on meillä valittavana, — sanoi tohtori minulle merimiehen varmuudella, — joko ottaa meri kohtipäätä vastaan ja maata tuuleen heikolla höyryllä taikka myös lähteä pakosalle eikä vastustaa tätä pillastutettua merta. Mutta kapteini Anderson ei tee kumpaakaan.