— Me odotamme vain matkustajiamme — vastasi maanmieheni.
— Onko niitä monta?
— Kaksi tahi kolmetoista sataa.
Siinä oli kokonainen pikkukaupungin väestö.
Kello puolivälissä kaksitoista annettiin merkki että höyryvene oli tulossa, täpötäynnänsä matkustajia, jotka olivat paenneet hytteihin, kavunneet jalkasilloille, asettuneet ratashuoneille tahi kiivenneet kannella oleville tavaralukkuläjille. Siellä oli, niinkuin sittemmin sain kuulla, kalifornialaisia, kanadalaisia, pohjois-amerikalaisia, perulaisia, etelä-amerikalaisia, englantilaisia, saksalaisia ja kaksi tahi kolme franskalaista.
Höyryvene tuli oikeanpuolisten portaiden viereen, jonka perästä matkustajain ja kapineiden loppumaton nouseminen alkoi, mutta kiirehtimättä, huutelematta, eli niinkuin ihmisiltä, jotka huoleti menevät kotiinsa. Franskalaiset olisivat luulleet pitävänsä nousta laivaan kuin rynnäkköä tehdessä ja käyttää itsensä kuin todelliset zuavit.
Heti kun kukin matkustaja oli laskenut jalkansa höyrylaivan kannelle, oli hänen ensimäinen huolensa mennä ruokasaliin ja siellä merkitä paikkansa atrialla oltaissa. Hänen korttinsa tahi paperilipulle kirjoitettu nimensä vakuutti hänelle täydellisesti hänen omistaman paikkansa. Paitsi sitä oli aamullinen jo valmis, ja muutamissa silmänräpäyksissä olivat kaikki pöydät täynnä vieraita, jotka, kun ovat englantilaisia, perinpohjin ymmärtävät konstin veitsellä ja kahvelilla taistella merimatkan ikävyyksiä vastaan.
Minä olin seisahtunut kannelle tarkkaamaan kaikkia eri seikkoja laivaan mentäissä. Kello 1 aikana kapineet olivat laivassa. Siellä nähtiin huiskin haiskin tuhansittain kaikenmuotoisia ja kaikensuuruisia tavaratukkuja, hinkaloita isoja kuin rautatien vaunut ja kokonaisen huonekaluston vetäviä, pieniä erinomaisen soreita matka-arkkuja, kummallisesti muodostettuja vaatesäkkiä ja noita amerikalaisia tahi englantilaisia matkalaukkuja, jotka helposti tunnetaan remmiensä komeudesta, raudoitustensa moninaisuudesta ja loistosta sekä paksuista vaatepäällyksistään, joissa kaksi tahi kolme, kirkkaaksi hivutetusta raudasta tehtyä alkupuustavia loisti vaatteesen leikatuista aukoista. Kohta oli kaikki tämä kalusto kadonnut makasiineihin, ja viimeiset käsityöläiset, kantajat tahi oppaat astuivat jälleen höyryveneesen, joka lähti tiehensä, mustattuansa Great Easternin seiniä savullansa.
Minä käännyin keulan puoleen, kun yhtäkkiä olin sitä nuorta miestä vastatusten, jonka olin nähnyt New-Princen rantasillalla. Havaittuansa minun hän seisahtui ja ojensi minulle kätensä, jota heti ystävällisesti likistin.
— Sinäkö, Fabiani — sain minä huudahtamaan — sinäkö täällä?