Esko. Mies nuoriin vaan. Yksin hänen kiikkiin panisin, sitoisin hänen kovasti kuin lapsen kapaloon. Wai luuletteko, että pelkään yhtä miestä? Mikko, tunnustas tuota käsivartta, tunnustas tuota reittä, tunnustas tuota polvea!
Mikko (tunnustelee niinkuin Esko käskee). Ja-ah!
Esko. Ja-ah, Mikko! Sillä polvella, ihan paljaalla polvella minä vasaralla nahkaa kalkuttelen. Uskotko sitä?
Mikko. Minä uskon sinun vahvaksi mieheksi.
Topias. Wahva, vahva peijakas se on, minä tiedän sen.
Esko. Katsos näitä poskia sitten; sillä sinä mahdat tietää, Mikko, tämä kurkku ei ole viinan tippaa vielä tuntenut, minua ei ole krouvissa nähty eikä yökyöpelinä kävelevän ja luhtien ovia kolkuttavan, niinkuin moni muu, mutta ne kuuluvatkin siihen laumaan, jonka täytyy viimein seisoa vasemmalla puolella, ne kuuluvat vuohi-pukkien laumaan.
Topias. Totta, Esko, totta! Minä takaan sen.
Mikko. Luulenpa, Esko, sinun vielä joku aika sitten olleen siinä uskossa, että lapset löydetään saunan laattian alta.
Esko. Juuri niin uskoinkin.
Mikko. Ja ett'es vieläkään oikein tiedä, mitä tietä ihminen tähän maailmaan tulee.