Topias. Noh, minä en ole se, joka pistää jotain hampaanne koloon ja kävelee kuin lautapää härkä! Mutta pyydä myös anteeksi kanttoorilta.
Esko. Antakaat minulle anteeksi, kanttoori, elkäät pistäkää mitään hampaanne koloon ja elkäät kävelkää kuin lautapää härkä. Se tapa ei käy kontoon tässä mailmassa. Sovinto ja ystävyys on paras. (Huokaavalla äänellä.) Heijuuh!
Topias. Hän juttelee kuin poika. Mitä sanoo kanttoori hänestä nyt?
Sepeteus. Minä en vihaa häntä, en ensinkään, mutta mielipiteeni luontonsa laadusta on järkähtämätön.
Topias. Niin niin. Mutta äsköinen mutina on nyt unohdettu; ei sanaakaan enään menneistä asioista, vaan kaikki olemme drastu-kamraatia taas. Ja miksi pitäisi isän ja pojan vihamiehinä eroaman toinen toisestansa? Ja eronhetkihän on tämä. Esko jättää isänsä ja äitinsä ja vaimoonsa kiinni-liittyy. Mutta yhtä tahdon sinulta kysyä, tässä vierasmiesten kuullessa. Mitä ajattelit Jaanasta ennen Kreetaa?
Esko. Olisin nainut hänen, mutta pilkkaa teki hän vaan minusta, kutsui minun tarhapöllöksi.
Topias. Niin niin. Minä tiedän, että moni irvihammas tahtoisi antaa sinulle nimen yksitotinen ja tyhmä, mutta tämä tapahtuu heidän kiukustansa sinua kohtaan, jonka elämä on ollut siivo ja nuhteeton. Mutta sinulla on tavallinen, terve järki, sen takaan minä. — Tutkikaat häntä, kanttoori, koettakaat pistää häntä pussiin kysymyksillä ja solmusanoilla; tehkäät se tässä meidän kuullessamme!
Sepeteus. Mitä kyselisin häneltä?
Topias. Esimerkiksi häistä ja niiden tarkoituksesta.
Sepeteus. Wastaa minua, poika! Mika on häitten tarkoitus?