Hau'illa taas oli:
Kieli kahta kirvesvartta,
Hampahat haravan varren,
Kita kolmen kosken verta,
Selkä seitsemän venehen.
Vaihtelevaisen taistelun jälkeen, joka läpitsensä on mestarillisesti kuvattu, kotka
Kivastihe vielä kerran —
Siivet välkkyi valkeana,
Silmät selvänä tulena —
Saipa hau'in kynsihinsä,
Nosti suuren suomuhau'in
Alta aaltojen syvien.
Mutta heidän ottelunsa kautta koko luonnossa aikaansaatu hämminki ei vielä asettunut samassa:
Ei vesi ve'elle tullut
Hau'in suuren suomuloista;
Ilma ei ilmalle hajaissut
Kokon suuren höyhenistä.
Vielä oudompi meille, vielä häiritsevämpi Kalevalan kauneuden nautinnolle on usein loitsiminen, varsinkin kun se toimitetaan ulkonaisilla taikatempuilla. Koska esim. Lemminkäinen höyhentä hieromalla synnyttää teeriparven, villan untuvasta lammaslauman, syötiksi Pohjolan tiellä vastaantulevalle tuliselle kotkalle sekä porttia vartioivalle karhulle ja sudelle; taikka koska Wäinämöinen viskaamalla taulapalasen mereen luopi karin, johon Pohjolan laiva rikkoutuu — niin nämä teot eivät nykyaikana voi huvittaa muualla kuin lapsikamarissa. Sama on laita, koska Kalevalan urhot tai Pohjolan emäntä muuttavat itsensä kyiksi, haukoiksi, kyyhkysiksi y.m. Paljoa parempi ei myös ole sanoilla loitsimisen, »laulamisen», vaikutus hyvin useassa tapauksessa, erittäin jos tuolla yliluonnollisella keinolla pyydetään saada aikaan aivan tavallisia askareita taikkapa myös jos se käytetään jonkun odotetun sankariteon asemesta. Koska esim. Wäinämöinen panee kaiken noitavoimansa liikkeelle tavallisen veneen rakentamiseen, Osmotar samaten tavallisen oluen keittoon; koska Lemminkäinen ja Pohjolan isäntä, ennen kuin miehuulliseen, rehelliseen tappeluun ryhtyvät, ensin pitkät ajat laulavat esille kaikellaisia otuksia toisillensa kiusaksi, taikka koska Wäinämöinen, suurelle kansalliselle sankariretkelle lähteissään, ei kerää laivaansa todellista kansaa, vaan täyttää teljot »laulamallansa», siis olemattomalla väellä — niin menettää koko tapaus todennäköisyytensä ja samassa enimmän osan viehättäväisyydestään.
Sitä vastaan löytyy kuitenkin myös sangen monta kohtaa, joissa loitsiminen ei ollenkaan vähennä runollista nautintoamme, vaan päinvastoin jylhänjalolla mahtavuudellaan nostaa ihmetteleväistä ihastusta, niin että unohdamme, mitä siinä on luonnotonta. Semmoinen on se voimallinen laulu, jolla Wäinämöinen rankaisee röyhkeätä Joukahaista,[91] semmoiset Lemminkäisen varous-sanat[92] ja raudan manaus.[93] Samoin myös on laita, koska loitsiminen pikemmin on jumalain avun rukoilemista. Tätä laatua esim. ovat Lemminkäisen metsäluvut,[94] Ilmarisen emännän karjaluvut[95] y.m. m. Tässä jälkimmäisessä tapauksessa onkin yliluonnollisuus oikeastaan poistettu, edellisessä kumminkin saanut puhtaasti henkisen ilmestymismuodon ja on paitsi sitä sovitettu niin mahtavan keinon vertaiseen suureen tehtävään.
Oikeastaan, »jos voisimme unohtaa, mitä me lapsuudessa olemme oppineet pitämään kauniina», ei pitäisi Kalevalan loitsimisen laajemmassakaan käsityksessä kovin loukata ja oudostuttaa meitä. Eikö tapahdu Iliadissakin sekä Odysseiassa paljon yliluonnollista, silloin kun jumalat, niinkuin yhä tekevät, ilmautuvat sen tai sen syrjähenkilön muodossa, vaikuttaen päätöksiin ja ottaen osaa tappeluihin, torjuen pois peitsiä ja nuolia, jotka heidän lemmikeitänsä uhkaavat, ja oikaisten näiden omain aseitten suuntaa vihollisille vahingoksi? Se on heissä aivan luonnollista, vastattaneen siihen, koska he ovat yliluonnollisia olentoja. Aivan oikein, niin on laita kreikkalaisen käsityksen mukaan; mutta Suomalaisten muinainen usko se asetti taas ihmisten käsiin suurimman yliluonnollisen vallan. Perinjuurinen erotus on näet Kreikkalaisten ja Pohjan kansain maailmankatsannossa. Eteläläiset kumartuivat nöyrästi jumalain vallan alle, jopa siihenkin määrään, että käsittivät kaikki tärkeimmät tuumansa ja päätöksensä, samoin kuin hankkeittensa menestyksen, jumalien antamiksi. Aivan toinen oli ihmisten ja jumalain väli täällä Pohjan perillä. Skandinavian vikingi ylpeydessään, rajattomassa rohkeudessaan sangen vähän huoli jumalain avusta; hän luotti omaan ruumiinvoimahansa, oman rautapaitansa vahvuuteen, oman miekkansa terävyyteen. Samaa itsevaltaista periluonnetta oli myös hänen suomalainen naapurinsa: erotus oli vaan siinä, että tämä enemmän luotti sanansa tenhoon kuin miekkansa terään, enemmän henkensä mahtiin kuin ruumiinsa väkevyyteen. Olipa hän, jos perinpohjin tutkimme, vieläkin ylpeämpi, vieläkin varmempi voimastansa, vieläkin itsenäisempi kuin Skandinavian sankari. Vikingi kuitenkin tunnusti jumalain olevan häntä itseään voimakkaampia, vaikka kyllä hän useinkin uhallaan vastusteli heidän tahtoansa, pelkäämättä syösten itsensä siitä hänelle välttämättömästi tulevaan turmioon. Mutta suomalainen noita katsoi oman voimansa vielä jumalainkin voimaa suuremmaksi; hän katsoi heidät ainoasti välikappaleiksi kädessänsä. Jumalat Kalevala-runostossa eivät sekaannu asioihin omatakeisesti, itsenäisesti; jos Kalevalan urhot heitä lähettävät Pohjolata vastaan, niin he rientävät sille tuottamaan vahinkoa; jos Pohjolan emäntä heitä Kalevalan turmioksi nostaa, he tottelevat yhtä hyvin hänenkin käskyjään. Heidän apunsa tai vastustuksensa ei ole koskaan mitään hurskauden palkitsemista tai pahuuden rankaisemista; hyvän ja pahan erotus ei ole ylimalkaan vielä kehittynyt selväksi suomalaisessa muinaisessa käsitystavassa. Hyvin harvoin jumalille edes tarjotaan uhreja heidän suosionsa taivutukseksi; heidän vaan täytyy, niinkuin orjain, ilman omaa ehtoansa, ilman palkinnon toivoa, täyttää annettu käsky. He ovat vaan jonkunlaisia, tavallista tehokkaampia taikakaluja, joita taitava loitsija käyttää, miten hänen tarpehensa vaatii.[96]
Tältä muinais-suomalaisen maailmankatsannon kannalta katsoen ei loitsiminen olekaan mitään luonnotonta, sillä loitsijat ovat taitonsa kautta yliluonnollisia olentoja. Ja miksikä ei voisi katsoa tätä yhtähyvin suomalaisen muinaisuskonnon kannalta kuin Kreikan jumalain sekaantumista asioihin kreikkalaiselta? Miksikä? — siinäpä asia juuri onkin! — siksi että emme ole lapsuudesta asti semmoiseen katsantotapaan tottuneet; siksi että me siis tosin älyllämme voimme semmoisen katsantotavan käsittää, vaan että koko kasvatuksemme kautta muodostunut kauneudenaistimme sitä oudoksuu, sitä vieroo. Tämä on, suunnitelman toimeenpanon vaillinaisuuden ohessa, syynä siihen, ettei Kalevala ensilukemisella annakaan meille niin suurta ja puhdasta runollista nautintoa, kuin mitä se kuitenkin oikeastaan sisältää. Itse tapaus monin eriskummallisuuksineen vetää ensiksi huomiomme puolehensa; vasta sitten, koska, useammin kerroin luettua, noiden ulkonaisten seikkain vaikutus on tylstynyt, aukeaa silmämme yhä enemmän ihailemaan niiden välillä ja alla piilevää ikuista kauneutta. Kalevalan lukeminen on siinä aivan kuin matkustus meidän Suomen-niemellämme. Meidän täytyy sangen paljon kulkea kuivia kankahia taikka autioita louhikoita, jotka viljelykseen tottunutta silmää oudoksuttavat ja kammoksuttavat. Mutta yht'äkkiä kimaltaa sitten taas vastahamme joku sinisilmä järvi sadoin saarineen, tuhansin niemineen, vihreäin lehtojensa, visertäväin lintujensa, taivaan rannalla sinertäväin, korkeain honkaharjujensa keralla — ja meille on siinä tarjona nautinto, jonka vertaa saa hakea kaukaa avarasta maailmasta, nautinto, johonka päästäksemme me toiste mielellämme kuljemme noiden sulottomainkin seutuin läpi.