Tämä hänen syvä oppinsa ja mahtava taitonsa kuvaellaan meille verrattuna tavallisten ihmis-lasten viisauteen. Nuori Joukahainen lähtee hänen kanssaan kilpataisteluun, ylpeillen omista tiedoistansa ja varmana voitosta. Röyhkeänä hän Wäinölle ajaa vastaan, tietä antamatta, ja särkee häneltä reen pirstoiksi. Vanhus luulee tämän teon satunnaiseksi, taitamattomuudesta lähteneeksi, ja moittii nuorukaista tyynesti, huomauttaen, että nuoremman toki sopisi vähää enemmän väistyä syrjään vanhemman edestä. Mutta Joukahainen nyt ilmoittaa röyhkeytensä ja ylenkatseensa myöskin sanoilla: —
»Vähä on mielien nuoruuesta,
Nuoruuesta, vanhuuesta;
Kumpi on tieolta parempi,
Sep' on tiellä seisokahan,
Toinen tieltä siirtykähän!»
Hänen vaatimukseensa kilpailemiseen opilla vastaa Wäinämöinen yhä vielä tyynesti, nöyrästi, kuitenkin jo pienellä salaisella pilalla:
»Mitäpä minusta onpi
Laulajaksi, taitajaksi?
Ain' olen aikani elellyt
Kotipellon pientarilla».
Samassa hän yhtähyvin ilmoittaa suostuvansa tuohon mielen mittelöön. Joukahainen nyt ensiksi ottaa tietovarastostaan esille kaikellaisia seikkoja luotuis-tieteen, maatieteen ja kansatieteen alalta. Mutta vanha Wäinämöinen arvostelee tämän havainto-opin sangen halvaksi:
»Lapsen tieto, naisen muisti,
Ei ole partasuun urohon;
Sano syntyjä syviä!»
Joukahainen tietääkin todella enemmän, paitsi tuommoista alkeis-oppia. Hän selittää nyt luontokappalten jakaantumisen sukuihin ja heimoihin, luettelee muutamain luonnon-aineitten pää-ominaisuudet, ja tutkii viimein vielä näitten ynnä muutamien toistenkin alkuperää sekä syntyä. Näin tuopi hän esiin luonnonjärjestelmän kokeen, sen lisäksi fysikansa ja muinaistieteensä. Mutta vaikka tämä oppi jo nähtävästi on korkeammalla kannalla, miettivän älyn piiriin kuuluva, ei se sittenkään tyydytä Wäinämöistä:
»Muistatko vielä enemmin,
Vai jo loppuivat lorusi?»
Viimeisenä hätävaranansa kantaa Joukahainen tuosta näytteelle geologillisenkin oppinsa, selittäen koko maapallon sekä maailmanrakennuksen synnyn ja muodostumisen; paneepa hän, paremman vaikutuksen vuoksi, hiukan omiakin sekaan, kehuen olleensa osallisna maailman luomisessa. Mutta nytpä Wäinämöisen kärsivällisyys, jonka ärtymistä edellisetkin vastaukset jo olivat osoitelleet, vihdoin loppuu kokonansa, ja hän julistaa nuorukaisen viimeisen lisäyksen hävyttömäksi valheeksi. Näin voitettuna opissa, toivoo Joukahainen kuitenkin vielä voivansa korvata tuota tappiota miekkailulla. Tottapa hän, vahva nuorukainen, on siinä asiassa voittava vanhuksen:
»Kun ei lie minulla mieltä,
Kysyn mieltä miekaltani.
Oi sie vanha Wäinämöinen,
Lähe miekan mittelöhön!»