Se seikka, että nämät arkit jo ovat maanneet kaksi vuotta valmiiksi painettuna, lienee jonakuna selityksenä ja puolustuksena siihen, eitä mielipiteeni parista kohdasta on muuttunut. — —
Yhtenäisyyden todisteitten seassa näet on s. 15 mainittu, että kotka, jota varten Wäinämöinen 2:ssa runossa oli jättänyt puun kaskeensa, sitten kiitollisuudesta kantaa hänet Pohjolaan. Tätä paikkaa nyt epäilen, koska kaikissa käsikirjoituksissa tuuli ajaa Wäinämöisen rantaan. — — Huomautus s. 89, että Ilmarin emännän luonnoton kovuus Kullervoa vastaan on orjuuden ainaisia vaikutuksia, on otettu Cygnaeus'en tunnetusta teoksesta, josta sen arvattavasti olin lukenut, vaikka sitten lähteen unohtanut ja luullut omaksi ajatuksekseni.
Viimein saan ilmottaa noudattaneeni sitä peri-ajatusta, että Kalevala on kaunotieteelliseltä kannalta katsottava nykyisessä muodossansa, semmoisena, miksi sen Lönnrot on kokoonpannut. Tosin yksi ja toinen pikkuseikka, esim. Lemminkäisen vakuutus, ettei hän omasta puolestaan huoli, kun vaan neidot hyvin elää — taikka se osa Pohjolan neidon vastauksesta kosivalle Wäinämöiselle, jossa hän kertoo rastaalta kuultuja neuvoja — y.m.s. ei löydy epillisissä runoissa, niinkuin kansa niitä laulaa. — Mutta ne ovat kuitenkin kansanrunoista, jos kohta lyyrillisistä, otetut, ja Lönnrot'illa on ollut siinä sama oikeus kuin talonpoikaisillakin laulajoilla, sillä niistäkin moni pistää aineesen alkuaan kuulumattomia palasia toisista runoista sekaan, joita toiset laulajat eivät laula siinä yhteydessä.
Menköön nyt tämä koe ulos Suomen yleisöön ja sytyttäköön se, kuinka puutteellinen muuten lieneekin, toki siihen pannun rakkauden kautta nuoreen sukupolveen samallaista rakkautta tähän aineeseen, niin että pian saataisiin suuremmalla kaunotieteellisellä opilla ja taidolla tehtyjä valaistuksia kansamme jaloimmalle hengentuotteelle.
Helsingissä, Marrask. 14 p. 1883.
J. Krohn._
Johdatus.
Alkaessani tämän kertomuksen suomenkielisen kirjallisuuden vaiheista, tiedän kyllä, että sitä monelta haaralta on kohtaava joku epäileväinen uteliaisuus. Mistäs tässä oikeastaan nyt tulee puhetta? Missä on se suomalainen kirjallisuus, josta sopisi kirjoittaa koko kirja? Nämät kysymykset varmaankin tunkeutuvat esiin monenkin mielessä, kun hän tämän teoksen ottaa käsihinsä. Tiedänpä minä sen itsekin hyvin, liiankin hyvin, että minulla tässä ei tule tarjottavaksi monta suurten, kuuluisain teosten, monta jaloin, mainioin miesten nimeä, nimeä semmoista, joiden paljas mainitseminenkin jo kohottaa henkeämme ja herättää haluamme enempää tiedustamaan. Monta kertaa tulee otettavaksi esiin teoksia sitäkin laatua, jotka tavallisesti seisovat kirjallisuudenhistorian rajain ulkopuolella; monta pitkää aikakautta läpi olisi se, mitä nimitän kirjallisuuden historiaksi, kenties pikemmin kurjallisuuden historian nimeä ansaitseva.
Mikäs sitten minulle yhtähyvin antaa sen rohkeuden, että uskallan kehoittaa lukijoitani seuraamaan minua tälle nyt astuttavalle polulle? — Luonnonrakastaja, kun Pohjan äärimmäisillä perillä, sitä myöten kuin lumi sallii, huomaa matalan vaivaiskoivun, tai meren luodoillakin, sitä myöten kuin aaltoin hyrsky rauhaa suopi, näkee sammalia ja karpeita kallioin peitteenä, ihmettelee näissä heikoissa kasvullisuuden aluissa luonnon uupumatonta voimaa, joka, huolimatta kaikista vastuksista, koettaa saada aikaan niin paljon kuin siinä paikassa ja tilassa on mahdollista. Luonnonrakastaja, silloin kun maa kaikki on katettu valkoisella hikiliinalla ja pakkanen on sulkenut virratkin kahleisinsa, kallistaa korvansa likemmäksi jääkohvaa ja kuultelee ilolla sen alta kuuluvaa hiljaista kohinaa; sillä hän tietää siitä, että luonto kuitenkaan ei ole kuollut, vaan, kovan ajan loputtua, on jälleen virkoava uuteen eloon. Samoin ihmisrakastajan silmissä on huomion ja suosion arvoinen jokainen vähäinen ilmiö, joka todistaa, että ihmishenki köyhimmissäkin oloissa ponnistelee elinvoimaansa, ahtaimmassakin tilassa rohkenee tulevaisuutta toivoa ja valmistaa. Kuinka siis voisin pelätä, että suomalainen lukija kylmällä sydämellä on ylenkatsova niitä yritelmiä, joskin kuinka heikkoja, joita tässä tuodaan hänen silmiensä eteen! Onhan niissä, kurjimpinakin aikoina, ilmautuva suomalaisen kansallishengen hiljainen sydämentykytys, todistaen, että
Ei loppu viel', uus päiv' on koittava!