V. Pohjolan neito.
Minkälainen sitten on Pohjolan neito, tuo »maan kuulu, veden valio» kaunotar, joka sytyttää kaikkein Kalevalan urhoin sydämiin niin tulisen rakkauden, että he hänen tähtensä rientävät vaikeimpiinkin, vaarallisimpiinkin ansiotöihin, että he hänen tähtensä mielellään uhraavat maailman kalleimmankin ihmekalun? Runotar on koettanut loistavimmilla väreillänsä kuvata hänen ihanuuttansa, antaaksensa meille täyden selityksen tuosta kaikkivoittavasta lumousvoimasta:
Kuuhut paistoi kulmaluilta,
Päivä rinnoilta risoitti,
Otavainen olkapäiltä,
Seitsentähtinen selältä.[127]
Tämmöisenä huikaisee hän Wäinämöisen silmät, koska tämä ensimmäiseltä onnettomalta Pohjolan retkeltänsä on kotiin menossa.[128] Kummako siis, jos ukko heti paikalla ihastuu, seisahduttaa hevosensa ja rukoileepi: »tule, neiti, korjahani!»
Mutta Pohjolan neiti on viekas veitikka. Hän teeskelee itsensä aivan viattomaksi, ei ole ymmärtävinäänkään pyynnön oikeata tarkoitusta. Hän kysyy vaan: »miksi neittä korjahasi?» Jopa näkee nyt ukko Wäinämöinen, ettei puolet sanat tässä mitään auta; hän uudistaa kosimisensa suoraan, peittämättä, vaikka kyllä koristetulla lauseella. Hän pyytää neittä:
»Mesileivän leipojaksi,
Oluen osoajaksi,
Joka lautsan laulajaksi,
Ikkunan iloitsijaksi
Noilla Väinölän tiloilla».
Mutta neito ei annakaan yhtä suoraa vastausta. Hän vaan kertoo, kuinka hän edellisenä iltana kävi mataramaalla ja kuinka siellä kuuli rastaan laulavan naimattoman tytön ja naidun miniän erilaisesta elämästä. Ja näin oli kuulunut rastahaisen laulu:
»Valkea kesäinen päivä,
Valkeampi neitivalta;
Vilu on rauta pakkasessa,
Vilumpi miniävalta.
Niin on neito taattolassa,
Kuin marja hyvällä maalla;
Niin miniä miehelässä,
Kuin on koira kahlehissa;
Harvoin saapi orja lemmen,
Miniä ei milloinkana!»[129]
Nämät rastaan raksutukset väittää Wäinämöinen tyhjiksi loruiksi; juuri päinvastoinhan:
»Lapsi on tytär kotona,
Vasta neiti naituansa!»