Mutta mitenkäs hän yhtähyvin vastaa, silloin kun Ilmarinen, Sammon taottuaan, pyytää häntä lähtemään hänen kanssansa? »Kukapa», kysyy tyttö veitikka puolestansa:
»Käkiä kukutteleisi,
Lintusia laulattaisi,
Jos minä menisin muunne,
Saisin marja muille maille?
Kaikkipa käet katoisi,
Ilolinnut liikahtaisi
Tämän kunnahan kukulta![132]
»Paitsi sitä», lisää hän vielä, »en joudakaan kesäisiltä kiireiltäni:
Marjat on maalla poimimatta
Lahen rannat laulamatta,
Astumattani ahoset,
Lehot leikin lyömättäni!»
Mitähän Pohjolan neito tarkoittaa näillä sanoilla? Nähtävästi siinä ilmautuu juuri samallainen, veitikkamainen keikaileminen, samallainen kokettisuus, kuin Wäinämöisellekin annetuissa vastauksissa. Mutta yhtähyvin on tällä kertaa neidon sydän salaa taipuvainen, vaikka neidon ylpeys ei vielä salli sen heikkouden tunnustusta. Mikä arvo muka sitten olisi tytön rakkaudella, jos sen kohta ensipyytämällä saisi? Kuuluuhan se juuri nimenomaan kuuluisain kaunotarten maineesen, etteivät he liian helposti »suostu sulhasihin, mielly miehi'in hyvihin». Yhtähyvin on tuo leikillinen kielto niitä hienoja harsikoita, joista suloinen suostumus kuultaa läpi; se on silminnähtävästi tuommoinen miettimis-aika, jonka jälkeen ei mikään »ei!» tule masentamaan rakastajan toivoa.
Tämä kaikki tulee aivan selväksi, silloin kun molemmat kosijat 18:ssa runossa toistamiseen ja yhtä-aikaa saapuvat Pohjolan tuville. Heidän lähetessään Louhi tyttäreltään kysyy:
»Kummallenko mielit mennä,
Kun tulevat tahtomahan
Ikuiseksi ystäväksi,
Kainaloiseksi kanaksi?»
Itse äiti neuvoo häntä Wäinämöiselle; sillä tämä
»Tuopi laivalla eloa,
Aluksella aartehia»,
jota vastaan Ilmarinen vaan