Lemminkäinen ilmoittaa lähtevänsä sotaan Pohjolan kansaa vastaan. Turhat tietysti ovat Kyllikin epäämiset, turhat myös äidinkin rukoukset. Sattuvasti kuvautuu Lemminkäisen vastauksissa hänen hillitsemätön ikävänsä kaukaisille retkille, vaarallisiin seikkoihin. Hän pyytää, että tuotaisiin hänen sotivaatteensa:
»Mieleni minun tekevi
Juomahan soan olutta,
Soan mettä maistamahan!»[167]
Turhaan muistuttaa äiti, että olutta on kotonakin yltäkyllin, vaikka kaiken päivää juoda. Lemminkäinen tuota ylenkatsoo:
»En huoli koti-oloista!
Ennen juon joesta vettä,
Melan tervaisen terältä;
Makeamp' on juoakseni,
Kuin kaikki kotoiset kaljat!»[168]
Paitsi sitä ei olekaan oikeastaan oluenjuonti hänellä mielessä tällä retkellä, vaan kullan, hopean ryöstäminen. Turhaan muistuttaa äiti, että kotona on
»Aittaan salvattu satoja,
Tuhansia tukkueltu».
Lemminkäinen ei niitä pidä minkään-arvoisina:
»En huoli koti-eloista!
Jos markan soasta saanen,
Parempana tuon pitelen,
Kuin kaikki kotoiset kullat,
Auran nostamat hopeat!»[169]
Nyt vasta hän ilmoittaakin oikean tarkoituksensa, mennä omin silmin katsomaan:
»Onko neittä Pohjolassa,
Jok' ei suostu sulhasihin,
Mielly miehi'in hyvihin!»[170]