»Mi lienee Lapissa miestä,
Kaikki hirven kannantahan;
Mi lienee Lapissa naista,
Kaikki kattilan pesohon;
Mi lienee Lapissa lasta,
Kaikki lastun poimintahan;
Mi Lapissa kattilata,
Kaikki hirven keitäntähän!»[174]
Tämä uhka-ylpeys ei kuitenkaan vie Lemminkäistä hänen toivonsa perille; vasta kun hän on rukoillut metsän haltijain apua, onnistuu hänen saada pyydetty saalis käsihinsä. Loitsulukuin lukemisella, jumalain avulla hän sitten myös ottaa kiinni Hiiden varsan; mutta kolmas ansiotyö, Tuonen joutsenen ampuminen, tuottaa surman hänelle itselleen. Toisessa paikassa on jo huomautettu Lemminkäisen äidin liikuttavaa, voimallisesti kuvattua rakkautta. Tässä tahdomme siis ainoasti vielä lisäksi osoittaa yhtä piirrettä äidin luonteessa, joka antaa meidän aavistaa, että yksi ja toinen Lemminkäisen ominaisuuksista mahtoi olla sukuperintöä. Pohjolan emännän kiertävään vastaukseen: että kaivattu oli hänen talostaan lähtenyt matkalle ja kenties joutunut petoin saaliiksi, vastaa sankarin äiti sanoilla yhtä uhkaylpeillä, kuin jos ne olisivat Kaukomielen omasta suusta tulleet:
»Susi ei syö minun sukua,
Karhu ei kaada Lemminkäistä;
Sormin sortavi sutoset,
Käsin karhut kaatelevi!»[175]
Saatuaan viimein vihdoin poikansa jälleen eheäksi ja eläväksi, kysyy sitten äiti: olisiko hänellä vielä mitään vajaa? Varmaankin toivoo hän lemmittyiseltään saavansa kuulla pari lämmintä kiitos-sanaa, pari sanaa, jotka ilmoittaisivat halua mennä äidin kanssa täst'edes rauhallista elämää kotona viettämään. Mutta siinäpä äiti parka surkeasti pettyy! Hänen »veitikkansa» on sekä ruumiin että hengenkin puolesta kokonaan vironnut »evillensä entisille».
Sanoi lieto Lemminkäinen:
»Viel' olen äijeä vajoa!
Tuollapa syämykseni,
Tuolla tuntoni makaapi,
Noissa Pohjan neitosissa,
Kaunoisissa kassapäissä.
Homekorva Pohjan eukko
Eipä anna tyttöänsä,
Joutsenen osoamatta
Tuosta Tuonelan joesta!»[176]
Sen verran vaan hän hillitsee vallatonta luonnettansa, että nyt ensi-aluksi lähtee kotiin äitinsä luokse ja siellä jonkun aikaa lepäilee suuren vaaransa perästä.
Mutta yhtenä päivänä nähdään laaja ja paksu savu pohjosessa. Lemminkäinen sitä tähystelee, tarkastelee ja saapi sen vakuutuksen, että se nousee Pohjolan summattomista pitovalmistuksista.
Siinä Kauko katselevi;
Silmä karsas Kaukon päässä,
Silmä karsas, toinen kiero,
Suu vähiten väärällänsä.
Virkki viimein katsellessa:
»Oi armas anoppiseni,
Pohjan ehtoisa emäntä,
Laitapa olutta paljon,
Keitä kaljat kelvolliset
Juotavaksi joukon suuren,
Lemminkäisen liiatenkin
Noissa häissänsä omissa
Kera nuoren tyttäresi!»[177]
Ei hän kuitenkaan vielä kohta lähde sinne, asiaa tarkemmin tutkimaan. Ylpeydessänsä hän ei uskokaan mahdolliseksi, että Pohjolan neito voitaisiin antaa kellekään muulle, sen jälkeen kun hän oli käynyt kosjomassa. Mutta yhtenä päivänä kuuluu pohjosesta tavaton jumu sekä melu. Sen kuulee Lemminkäinen, ja nyt hänelle vasta se »tuuma aivohon osasi», että viimeinen kumma, tuo mahdottomaksi luultu seikka oli yhtähyvin tapahtunut, että Pohjola on pitänyt neidollensa häät toisen miehen kanssa! Se on jo itsessään mitä hirvein häväistys! Mutta ei siinä vielä kaikki — olipa Lemminkäistä niinkin halveksittu, ettei edes kutsuttu vieraaksi. Se oli häväistys, jota ei muu kuin veri voinut pois huuhtoa! Lemminkäinen