Tämä kappale oli myös ainoa, joka oli Lönnrotilla käytettävänä Kanteletarta kokoonpannessaan (III. n:o 7). Mutta 1856 vuoden Suomi-kirjaan painatti Lönnrot kaksi uutta toisintoa, jotka ylioppilas T. Reinius oli muutamaa vuotta ennen löytänyt runonkeräysmatkallansa Etelä-Pohjanmaalla. Ne ovat viime vuosisadan käsikirjoituksia, Toholammin kappalaisen Antti Kustaa Törnuddin tallentamia. Toinen, lyhyempi niistä on tämän isän Lohtajan kirkkoherran Antti Törnuddin omalla kädellä muiden kokoomainsa runojen joukkoon kirjoittama; toinen täydellisempi on jonkun talonpojan painokirjaimien mukaan paperille piirtämä.[209]
Jälkimmäiselle löytyy yliopistomme kirjastossa siinä määrin yhtäpitävä vastine, että molemmat voivat olla ainoasti jäljennöksiä samasta alkuperäisestä, Viimeksi mainittu, prof. E.N. Setälän ensi kerran julkaisema,[210] on Andreas Israelinpojan Kampin eli Heikkilän kopioima v. 1739 joulunpyhinä Heikkilän talossa jossain Vaasan puolella Pohjanmaalla. Toisiinsa vertailemalla saamme niille seuraavan yhteisen äänneasun.
Kaksi oli pyhää miestä,[211]
Kaksi kansan ruhtinasta,
Ristiveljestä jaloa;
Yksi kasvoi Ruotsin maalla,
Toinen maalla vierahalla.
Pian kasvoit pinnelliset,
Yksin voilliset ylenit.
Lapsi maalta vierahalta,
Se oli herra Henterikki;
Vaan joka Ruotsisa yleni, 10
Se oli Eerikki ritari,
Ruotsin kuuluisa kuningas.
Sanoi herra Henterikki
Eerikillen veljellensä:
"Läkkämme Hämehen maallen,
Maallen ristimättömällen,
Paikallen papittomallen,
Kivikirkkoja teettämähän,
Kappelita rakennuttamahan."
Sitten Eerikki ritari 20
Sanoin lausui, suin puheli:
"Veikkoseni, vaimon poika!
Paljon on sinne mennehitä,
Ei paljon palannehita,
Enämpi evännehitä." —
"Toki lähden, en totelle.
Jos minä tapettanehen,
Maan kuningas kaattanehen,
Toinen jäänevi jälillen."
Sitten herra Henterikki 30
Sanoin lausui, suin puheli:
"Pilttiseni pienoiseni,
Vantti vaaksan korkuhinen!
Ota korjani kodasta,
Pane korja kohdallensa,
Perällensä pienikirja,
Anturoillensa aseta.
Ota ohrilta oroinen,
Iduilta isoilihainen.
Maatajouhi maltaisilta. 40
Aisat tammiset aseta,
Ohjat suoniset ojenna,
Pane ränget mursunluiset,
Valjahat majavaamiset,
Harman kaulan kahden puolen.
Pane luokka kynnäppäinen
Harjallen hyvän hevoisen."
Sitten herra Henterikki
Ajella karuttelepi.
Virman peuroja viritti 50
Jälisänsä juoksemahan,
Latoi se lauman laulajita
Päänsä päällen lentämähän,
Otsaansa virvottamahan;
Karhu oli rautakahlehisa,
Teeri rautainen kukersi;
Karhun rautaisen kidasa;
Jänöin valkoisen hypitti
Edesänsä filtin päällä.
Sanoi piltti pikkuruinen, 60
Vantti vaaksan korkuhinen:
"Jo minun tulepi nälkä."
Sanoi herra Henterikki:
"Jo pian taloi tulepi
Lalloila takaa lahden.
Ota kyrsä uunin päältä
Ota olutta kellarista,
Heitä penninki sijahan;
Heinät heinähuonehesta,
Kaurat kaurahinkaloista, 70
Heitä penninki sijahan."
Paha vaimo pannahinen,
Satasyöjä sappehinen,
Sepä kirkui kiukahalta,
Parkui patsahan nenästä:
"Lahka Lalloi kotihin saapi,
Vielä se luunsi luistelepi,
Vielä päänsi päristelepi,
Suonensi sirottelepi!"
Sitten herra Henterikki 80
Kiiruhti taloista poies.
Lalloi kuin tuli kotihin,
Valehteli vanha naara:
"Poikaiseni nuorempani!
Jopa on täsä sitten käynyt
Ruoka-Ruotsi, Syömä-Saksa!
Otti kakun uunin päältä,
Otti olutta kellarista,
Heitti tuhkia sijahan;
Heinät heinähuonehesta, 90
Kaurat kaurahinkaloista,
Heitti tuhkia sijahan."
Sivui Lalloi lahtarinsa,
Piilun pitkän kirvehensä,
Lykkäisi lylyn lumellen,
Kuin oli vuoltu, vuoleskeltu;
Syöksi kalhun kaljamallen
Kuin on talvisen jänöisen.
Lalli hihti hirmuisesti,
Lyly juoksi vinhiästi, 100
Tuli suitsi suksen tiestä,
Savu sauvakon sijasta.
Sitten herra Henterikki
Sanoin lausui, suin puheli:
"Lalloi hihtäin tulepi
Pitkä keihäs kainalosa.
Tunsi hän tuhon tulevan,
Hätäpäivän päällen saavan:
"Pilttiseni pienoiseni,
Vantti vaaksan korhuhinen! 110
Katsokkos kiven takaa —
Ei ole kilpiä kivesä —
Katsokkos takaa tammen,
Varjosta hyvän hevoisen,
Kuhunka luuni lentelepi,
Suoneni sirottelepi.
Ne sinä verkahan vetele,
Sinilankoihin sitele,
Sivu kaikki kaunihista,
Aseta oroin rekehen. 120
Kuhunka orit tauvonnevi,
Siitä härkä pantakohon;
Kuhunka härkä tauvonnevi,
Siihen kirkko tehtäköhön,
Kappeli rakettakohon,
Herran Hentrikin nimehen.
Tosa on härkä tauvonnunna
Nousiaisten hietamaahan,
Hietakankahan nenähän.
Siihen herra Henterikki 130
Ensimmäinen haudattihin,
Kirkko myöskin rakettihin
Herran Hentrikin nimehen.
Vaan ei poika pikkuruinen,
Vantti vaaksan korkuhinen,
Keksinyt lumen sisältä
Pyhän miehen peukalota,
Sormia isoin isännän,
Kultasormuksen keralla,
Ennen kuin kesäsydännä, 140
Kuin kevät oli ihana,
Jää oli järvestä sulannut, —
Niin sitten kesäsydännä
Pienen jäänpalaisen päällä
Tuuli aalloisa ajeli
Sormia pyhän urohon.
Kultasormuksen keralla,
Ihmisillen nähtäväksi,
Tunnusmerkiksi jaloksi,
Jotta ei suonut suuri Luoja, 150
Eikä sallinut Jumala,
Veden alle vaipumahan,
Eikä hukkahan tulemahan,
Pyhän miehen peukalota,
Sormia isoin isännän,
Kultasormuksen keralla.
Lalli pahin pakanoista,
Julmin Juudasten seasta,
Joka tappoi pyhän miehen,
Pispan herran Henterikin, 160
Otti korkian kypärän
Pyhän miehen, pispan päästä,
Pani päähänsä omahan,
Kallohonsa ilkiähän,
Meni kiltinä kotihin.
Vaimo kehräis tortillansa,
Sanoin lausui, suin puheli:
"Mistä on Lalloi lakin saanut,
Mies häjy hyvän kypärän?"
Lalli nosti lakkiansa, 170
Hiukset lakkihin imevyit,
Kaikki kamara keralla,
Luikois luusta irrallensa,
Kaikki kallosta erannui.
Loppuosa runoa, niinkuin professori Setälä huomauttaa, on myöhempi liite, jonka runomitan äkillisestä ontumisestakin voi eroittaa.
Tuli turpa turvattomaksi,
Pää paha paljahaksi,
Nahattomaksi kuin naudan pää,
Paljahaksi pahan panna.
Sen teki suuri Luoja,
Salli väkevä Jumala, 180
Imeheksi isoiksi,
Tunnusmerkiksi jaloksi.
Nyt on pispa ilosa,
Lalli piinasa pahasa.
Pispa enkelein kansa laulelee,
Ilon virttä veisailee.
Lalli Hiidesä hihtelepi,
Lylyinensä luistelepi,
Piinan savuhun sakiähan,
Sauvallansa satuttelee. 190
Pirut pahoin pistelevät,
Helvetin heltehesä
Sielu parkaa vaivailevat,
Piinailevat hirmuisesti.
Varjele sieltä meitä vaka Jumala,
Ja estä totinen Luoja,
Saata salihin taivahasa,
Ilohon ijankaikkisehen,
Päästä häjystä mailmasta.
Mutta muussa runossa ei ole monta virheellistä säettä. Paitsi neljää säettä (vv. 132, 157, 159, 172), joissa samoin kuin muutamissa Helka-virsienkin säkeissä on lyhyt pääkorollinen tavuu nousussa, on ainoasti toiset neljä (vv. 18-19, 54, 153), jotka eivät mitenkään näy runomittaan mahtuvan. Merkillistä on, että näissä kaikissa esiintyy kolmannen infiniitivin illatiivi -mahan, joka Hämeen ja Etelä-Pohjanmaan murteissa esiintyy myös lyhennettynä -h-n päätteisenä. Mainitut säkeet ovat siis mahdollisesti korjattavat:
v. 54: Otsa'ansa virvottahan;
v. 153: Eikä hukkahan tulehen;
vv. 18-19: Kivikirkoja tekehen, Kappelita rakentahan
tai:
Kivikirkot teettämähän, Kappelit rakennuttahan.
Piispa Henrikin surmarunon ijästä on jo Porthan lausunut, että se ei voi olla vanhin mahdollinen.[212] Tätä lausuntoa on kyllä koetettu kumota,[213] mutta yhtähyvin se vielä pitää paikkansa niin käsitettynä, että kansanrunon täytyy olla ainakin myöhempi sitä latinankielistä legendaa, johon se pääasiallisesti perustuu, eli siis vuotta 1300. Semmoinen tieto kuin Porthanin julkaisemassa hämäläisessä toisinnossa, että Henrik oli kotoisin Kaalimaasta s.o. Gaelin maasta eli Walesista, viittaa selvästi opilliseen lähteesen. Tosin syy piispan surmaan on runossa peräti eriävällä tavalla esitetty, Mutta sekin on nähtävästi perästäpäin keksitty. Jo nimitykset Ruoka-Ruotsi, Syömä-Saksa edellyttävät muukalaisten väkivaltaista vierailemista tapana, johon kansan oli aikain kuluessa täytynyt tottua. Itse Lallin nimikin tuntuu myöhempisyntyiseltä. Jos otamme huomioon, että hänen veljeinsä nimet Pentti ja Olavi ynnä vaimon Kerttu s.o. Gertrud ovat kaikki ruotsinkielen ja kristinuskon mukana tulleita, niin nimi Lalli tuskin voinee olla muu kuin väännös Laurista. Aiheena siihen, että juuri se tuli piispan murhaajalle valituksi, saattaa ajatella olleen "lakki" sanan vaatiman alkusoinnun tuossa yleisimmin säilyneessä runon säkeessä: "Kusta Lalli — —".[214] Historiallisesti alkuperäistä ei tietysti sekään ole, että piispa Henrik juuri ennen surmaansa olisi ennättänyt tai edes tahtonut ajatella maallisten jäännöstensä korjaamista ynnä niiden pyhittämistä ristillä, kappelilla ja kirkolla; tämmöisten pyhien paikkojen määrääminen vetojuhtien vapaan kulun tai muuten ikään kuin arvan kautta oli keskiajalla yleinen tapa.[215]
Kysymys voi siis ainoasti olla siitä, kuinka myöhään vuoden 1300 jälkeen kansanruno on muodostunut. Aikaisin kirjallinen todistuskappale sen olemassa olosta on Maskun Hemmingin Piae cantiones nimisen keskiaikaisen virsikokoelman suomennoksessa, joka ilmestyi painosta v. 1616. Siinä virressä näet, jonka aineena on kristinuskon tuominen Suomeen, lauletaan piispa Henrikistä:
suomeksi: