Kuus' oli kullaista kakoista
Vempelillä kukkumassa,
Seitsemän siniotusta,
Länkilöillä laulamassa.
— — —
Oliko ruskea reponen
Eessä tietä noutamassa,
Vai oli valkoinen jänönen
Jälessäsi juoksemassa,
Jottei pystyis noiannuolet j.n.e.
Yhtäläisyys on vaan liiaksi vähäinen, että voisi todellista yhteyttä olettaa. Jonkunlaisena suojelevana taikana voi tosin eläimiä molemmissa tapauksissa ajatella. Mutta piispaa ympäröivien eläinten kesyys lienee etupäässä osoitteena hänen pyhyydestään. Kuitenkin jää siltäkin kannalta katsoen näihin säkeihin muutamia kysymysmerkkejä. Miksi on karhu rautakahlehissa? Tarkoittaako se todellista karhua, jota on opetettu reen takakannoilla seisomaan mahtavan herransa suojana? Vai onko se ainoasti rekeen kiinnitetty karhun kuva, koska sen myös sanotaan olevan rautaisen, teeri rautainen kidassa? Ja mitenkä on käsitettävä, että lintujen toimena oli myös vilvoitella piispan otsaa — talvella?
Lopuksi jää jäljelle mahdollisina todistuskappaleina piispa Henrikin surmarunon leviämisestä idemmäksi säe: "Piltti pieni piikaseni", Latvajärven Arhipan laulamassa Luojanvirren toisinnossa,[227] sekä nimitys Ruoan Ruotsi Ilomantsin kilpakosinta-runossa.[228] Yöntytön, hämärän neidon kysymykseen:
"Kunne menet Ruoan Ruotsi?"
Ruotsi varsin vastoavi j.n.e.
Olemme kuitenkin jo nähneet, mitenkä yksinäinen sanayhtymä, niinkuin Annikki Saaren neito, on voinut kulkea Vienan lääniin asti, ilman että itse Annikaisen virttä on milloinkaan niin pohjoisessa laulettu. Jos mainitut sanat ovatkin esillä olevasta runosta alkuansa lähteneitä, jota ei saa ehdottomasti varmana pitää, niin ovat ne hyvin voineet jonkun muun runon mukana niin kauas itään eksyä.
Piispa Henrikin surma on siis puhtaasti länsisuomalainen runo sekä syntyynsä että leviämiseensä nähden. Kuvauksen kauneuteen ja runomitan sujuvaisuuteen katsoen se kehittyneimmässä ja täydellisimmässä muodossaan vetää täydesti vertoja Itä-Suomen paraille kertomarunoille.
Mutta voiko sitä pitää historiallisena runona? Se ei ole suoranaisesti itse tapauksen johdosta runoiltu, vaan paljoa myöhemmin kirjallisen legendan nojalla sepitetty. Legendassakaan ei ole historiallisesti perustettua muuta kuin se tosiasia, että Englannista kotoisin oleva Upsalan piispa Henrik seurasi Eerik kuningasta hänen ristiretkellänsä Suomeen, jonne jäi hänen jälkeensä kristinuskoa levittämään sekä sen puolesta kuolemaan. Nämät harvat pääpiirteetkin on professori Schückin oppilas Knut Stierna tutkimuksessaan Eerik Pyhästä yrittänyt pyyhkäistä pois historian lehdiltä. Hän epäilee, että Upsalassa on ollut paavin vahvistamaa piispaa ennen vuotta 1164 sekä että Eerik Jedvardinpoika, joka hallitsi vaan viisi vuotta (1156-60) ja ainoasti osaa Ruotsin maata, joka lisäksi oli pakanuuden puoltajan Blot-Svenin tyttären poika ja itse epäluulon alainen erään munkkikunnan vainosta, on ennättänyt, voinut tai edes tahtonut tehdä ristiretkeä Suomeen. Samoin kuin hän kuningas Eerikin pyhyyden koettaa johtaa sekoituksesta toiseen Eerik nimiseen muukalaiseen lähetyssaarnaajaan, joka saarnatessaan Pohjois-Svealaisille sata vuotta aikaisemmin ansaitsi marttyyrikunnian mestauksen kautta, tahtoo hän myös pyhän Henrikin tarinan pitää siitä pelkkänä toisintona. Yhtäläisyyksinä hän huomauttaa: että mainittu Hericus peregrinus oli luultavasti Englannista kotoisin, niinkuin kaikki muut 1000 luvulla tunnetut kristinopin levittäjät Ruotsissa; että hän vaikutti juuri Upsalan tienoilla; että häneltä hakattiin pää poikki; sekä että nimet Eerik ja Henrik latinankielisessä kirjoituksessa helposti sekoittuvat: HERICUS HÈRICUS.
Tosin Knut Stiernan todistelutapa ei tunnu täysin vakuuttavalta ja on sitä vastaan historioitsijain puolelta tuotu painaviakin uusia todistuskappaleita,[229] Mutta oikeaksikin oletettuna ei se kuitenkaan muuta käsitystämme siitä, voiko Piispa Henrikin surmarunoa lukea historiallisten joukkoon. Sillä epäilemättömänä pysyy, että Suomenkin kansalle on tuotu kristinusko ja että se kallein lahja, minkä kansamme konsanaan on vastaanottanut, on vaatinut ei ainoastaan yhden, vaan useamman todistajan hengen. Ja tämä tosiasiallinen tausta piispa Henrikin surmarunossa antaa sille kieltämättä enemmän historiallista viehätystä, kuin minkään yksityisen piirteen todenmukaisuus.
3. Elinan surma.
Historiallinen on myös runo Elinan surmasta, joka perustuu tositapaukseen. Asiakirjat keskipaikoilta 1500 lukua kertovat eräästä Klaus Djeknistä, että hän oli tyranni ja konna, joka aivan aiheettomasti ja syyttömästi poltti oman vaimonsa ynnä ainoan lapsensa siitä aviosta. Tämä hänen vaimonsa oli nimeltä Elina ja kotoisin Orkovakkisista Mynämäellä (nykyisessä Mietoisten kappelissa). Itse hän omisti läheisen Nyänäisten kartanon ja mainitaan v. 1390 Hämeen tuomarina sekä Pohjois-Suomen ja Maskun tuomarina vv. 1407-1434. Hänen toinen puolisonsa oli Laitilan Isontalon Kirsti, joka hänelle synnytti kaksi poikaa ja seitsemän tytärtä. Yhden tyttärensä häitä hänen tiedetään viettäneen v. 1418, niin että edellisen vaimon surman on täytynyt tapahtua jo 1300 luvun loppupuolella.[230]