Vaikka näet venäläisten retki Viipuria vastaan oli niin onnettomasti loppunut, niin ei heittänyt suuriruhtinas kuitenkaan vielä valloitustuumiansa. Hän asettui itse Novgorodiin asumaan, likemmältä valvoaksensa sodan menoa; suuret joukot kerättiin kaikista Venäjän maista sotaan, ja keskipaikoilla tammikuuta läksi jo uusi parvi Suomeen. Päällikköinä sitä johdattivat ruhtinaat Vasili Kosoi sekä Andrei Tsheljadnin, joille oli se käsky annettu, että he tällä kertaa karttaisivat Viipuria ja samoisivat sen sivuitse Suomen sydänmaita ryöstämään. Tämä parvi se olikin, jonka Knuutti Kaarlenpoika huoveinensa pahaksi onneksi oli kohdannut. Savonlinnan edustalla he eivät viipyneet kauan, vaan kun he eivät sitä heti saaneet valtaansa, niin he riensivät sen sivuitse yhä edelleen. Tuskin oli Hämeeseen alkanut saapua kalpeita, säikähtyneitä pakolaisia Savosta, niin jo ilmoittivat kylien ja kirkkojen tulet vihollisenkin tuloa. Pian ennätti myös Turkuun hätäsanoma, että venäläinen jo on Hämeenlinnan edustalla, ryöstää Hattulan kirkon kuvat ja ristit ja seisoo jo kahden päivämatkan päässä itse Turun kaupungista.
Tästäkös nyt Sturellekin tuli kiire. Arpakapula pantiin kulkemaan ympäri Suomenmaata, käskien miehen joka talosta aseisiin. Eikä aikaakaan, niin oli jommoinenkin joukko koolla Turussa Sturen johdossa. Ruotsin riimikronika, luultavasti vähän liioitellen, sanoo siinä olleen enemmän kuin 40,000 miestä. Niissä oli 900 huovia eli ratsumiestä, ja luotipyssyjä kiilsi 500:n miehen olalla; pieniä tykkejä eli skerpentinejä oli 103. Matinpäivänä, helmik. 24 p., läksi tämä uhkea joukko liikkeelle Turusta, uhaten hävittää venäläisistä joka kynnen. Mutta ei vihollisia enää missään tavattukaan, joille olisi voitu kostaa tehdyt vahingot. Jos saamme uskoa Ruotsin riimikronikan sanoja, niin:
Mitä nyt auttoi enää kaikki puuha ja huoli! Autiona oli Karjala, Savo ja Hämettä puoli, niissä ei kuulunut yhtään ihmissanaa, eik' ollut koiraa, kukkoa tai kanaa!
Venäläinen oli tehtävänsä tehnyt; hän ei sentähden ruvennutkaan odottamaan Sturen suuria varustushankkeita, vaan oli lähtenyt takaisin omille mailleen. Maalisk. 6 p. oli jo parvi Novgorodissa jälleen, tuoden summattoman saaliin ja paljon vankeja mukanaan. Sten Sture ei huolinut nyt talvisydännä lähteä rajan taakse heitä ajamaan takaa. Hän laski taas nostoväen hajalle ja majoitti huovinsa enimmiten pappiloihin. Ainoastaan Tukholman pestatun väen hän jätti rajalle Savonlinnan miesten avuksi. Niinpian kuin sitten meri jälleen suli, läksi valtionhoitaja takaisin Ruotsiin, josta jo kuukauden päästä lupasi tulla suuren apujoukon kanssa. Suomen väen päälliköksi asetti hän urhokkaan Svante Sturen, joka ei kuitenkaan ollut hänen sukuaan, vaikka heillä oli sama nimi.
Viikot vierivät, kuukaudet kuluivat, kesä kerkesi mennä ohitse, eikä vielä kuulunut valtionhoitajaa eikä noita luvatuita apujoukkoja. Suomen väki näitä odottaen istui joutilaana ja kulutteli vain ruokavarojansa. Niin eivät venäläiset tehneet. He sinä kesänä hävittivät uudestaan Juvan pitäjää, joka silloin käsitti koko koillispuolen Savoa. Samaan aikaan tulvasi toinen vihollisvirta Lapin tuntureilta alas Pohjanmaalle. Iivana oli keräyttänyt paljon väkeä Vienan seuduilta, Äänisjärven rannoilta ja Ustjugin korvista asti, ja antanut ne kahden veljen, ruhtinasten Iivana ja Pietari Ushatin johtoon. Tämä joukko kiersi pitkin Jäämeren rantaa ja tuli sitten Lapin tuntureita myöten Perä-Pohjan rannalle eli Venäjän kronikan sanojen mukaan "kymmenen virran maalle". Siinä sitten hävittelivät niin hirmuisella tavalla, että asukkaat tuskissansa viimein lupasivat antautua Venäjän vallan alle. Koska venäläiset syksympänä palasivat Moskovaan, oli heillä mukanaan lähettiläitä Limingan pitäjästä, joka käsitti silloin koko Kajaanin kulmankin; niiden piti tarjoutua Suuriruhtinaan alamaisiksi. Iivana otti nämät lähettiläät suosiolla vastaan ja päästi lahjoilla takaisin omaan kotiinsa.
Seuratessaan näitä venäläisten hirmutekoja, eivät Suomen herrat enää malttaneetkaan joutilaina odotella, vaan päättivät Sten Sturen avuttakin omin voimin kostaa viholliselle. Svante Sture kulutti omat rahansa ja lainasi suuria summia lisäksi, joilla sitten varusti 70 laivaa. Niillä hän purjehti elok. 15 p. Knuutti Possen ja 2,000 miehen kanssa Narvajoen suuhun. Tämä joki oli rajana Liivin ritarien ja venäläisten välillä. Viron puolella seisoi vanhastansa Narvan kaupunki; vaan omalle eli Inkerin puolelle olivat venäläiset viisi vuotta takaperin rakentaneet uuden linnan ja panneet sille nimeksi Ivangorod. Tätä Ivangorodia eli suomalaisten puheenparren mukaan Joanan linnaa oli Svante Sture tullut ahdistelemaan. Linnassa oli 3,000 miestä ja likiseuduilla seisoi vielä toisiakin joukkoja. Vaan linnan isäntä, Juri Babitsh, oli pelkuri ja karkasi heti vihollisen tultua. Kuusi tuntia teki päälliköttä jäänyt väki vastarintaa, vaan sitten pääsi Svante Sture rynnäköllä linnaan. Siinä saivat voittajat summattomat saaliit. Kirstuttain kannettiin laivoihin kultaa ja hopeaa, vahaa ja hunajaa sekä kalleita nahkoja. Vankejakin saatiin noin kolme sataa. Mutta tarkoin Sture keräsikin kaiken saaliin, niin että yksin linnan rautaportitkin saranoineen kuljetti myötänsä. Linnaa ei ruotsalaisten sopinut pitää itsellään, koska se oli kovin kaukana ja aivan erillään Ruotsin muista maista. Sentähden he tarjosivat sen liittolaiselleen, Liivin maamestarille. Mutta koska ei tämäkään, venäläisten kostoa peläten, uskaltanut sitä ottaa vastaan, niin jättivät sen ruotsalaiset autioksi ja purjehtivat omalle maallensa takaisin. Heidän lähdettyään palasivat siihen venäläiset paikalla, varustivat sen entistä vahvemmaksi ja ampuivat sitten pilkoillaan yli joen Narvan kaupunkia, niin ettei siellä kukaan voinut kävellä kaduilla.
Svante Sturen palatessa retkeltään, oli viimein valtionhoitajakin saapunut Suomeen. Ympäri koko Ruotsia oli hän kerännyt raskaan sotaveron ja nostanut sotaan joka viidennen miehen. Tämän nostoväkensä kanssa hän nyt majaili Santahaminassa, missä nykyään Helsingin kaupunki sijaitsee. Hän aikoi 130:lla laivalla lähteä sotaan venäläisten omille rannoille ja käski nyt Svanteakin kanssansa tulemaan. Mutta tämä sanoi, ettei hän jaksanut kauemmin olla sodassa, koska hän koko kesän oli yksinään saanut taistella venäläistä vastaan ja sen lisäksi oli takertunut suuriin velkoihin, kun valtionhoitaja ei ollut lähettänyt ruokaa eikä palkkaa väelle. Sten Sture haukkui tämän johdosta Svante herraa maanpettäjäksi, ja tämä läksi heti Ruotsiin 700 huovin kera. Nyt ei pysynyt talonpoikainen väkikään enää valtionhoitajan leirissä, sillä se oli kovasti saanut kärsiä nälkää ja janoa ja heidän vaatteensa olivat kuluneet aivan repaleiksi. Sten Sture itsekin laski suurimman osan väkeään kotiin menemään. Sen vähäisen joukon kanssa, mikä hänellä vielä oli, hän läksi rajalle päin. Lähtiessänsä hän oli ottanut Turun piispalta 30 sälytystä eli lästiä rukiita[5] ja tyhjentänyt Pyhän Henrikin uhriaarteet; mutta hän ei sittenkään saanut muuta toimeen, kuin että hän jätti lisäväkeä Viipurin ja Savon linnoihin sekä hakkautti murroksia Pernajan pitäjästä alkaen Hämeen rajaa pitkin. — Kovasti suutuksissaan tästä Sturen toimettomuudesta oli Maunu piispa ja samoin muutkin suomalaiset yleensä. Vielä pahemmaksi kävi heidän mielensä, kun he saivat kuulla Sten Sturen ehdoitelleen valtaneuvoskunnalle, että rauhan vuoksi heitettäisiin tuo riidanalainen rajareunus venäläisille. Sen lisäksi tuli vielä, että valtionhoitaja rupesi tekemään lähtöä Ruotsiin, koska hän pelkäsi Svante Sturen siellä nostavan kapinan. Tuskissaan kirjoitti nyt Maunu piispa Ruotsiin kirjeen toisensa perästä, valittaen että Sturen lähdettyä tämä "kotimaa parka" jäisi aivan turvatonna alttiiksi venäläisille. Sitten ei olisi muu tarjona kuin tuho ja marttyyrikuolema. Hartaasti rukoili hän itse Stureakin, ettei tämä Suomenmaata jättäisi, ja Ruotsista annettiin lujat vakuutukset, ettei siellä ollut minkäänlaisia kapinan hankkeita. Mutta turhaa oli kaikki. Sten Sture ei huolinut pyynnöistä eikä vakuutuksista, vaan läksi kun läksikin meren yli Ruotsiin.
Suomen onneksi taipuivat venäläiset juuri silloin sovintotuumiin. Tammikuussa 1497 oli Maunu piispalla kokous Porvoossa muiden Suomen herrain kanssa; siellä päätettiin lähettää lähettiläitä Moskovaan, ja maalisk. 3 p. oli jo välirauha kuudeksi vuodeksi jälleen sovittu. Näiden vuosien kuluttua ruvettiin varsinaiseen rauhan tekoon, joka vihdoin tuli toimeen Novgorodissa v. 1504 syysk. 14 p:nä. Kaiken piti pysyä entisellään, niinkuin Maunu Eerikinpojan aikana oli sovittu. Rajat vain olivat vasta tarkemmin määrättävät kummankin puolin. Näin loppui Iso Venäläissota, joka oli uhannut eroittaa Suomen Ruotsinvallasta taikka ainakin supistaa maamme rajat paljoa ahtaammalle.
6. Sten Sture ja Hannu kuningas.
Sten Sturen veltot toimet Suomessa olivat Ruotsissakin nostaneet kaikkien mielet häntä vastaan. Talonpojat ja porvaritkin, joissa hänellä tähän asti oli ollut paras tuki, kääntyivät nyt nurjamielisiksi häntä vastaan. Tästä saaden rohkeutta nousivat hänen aateliset vihamiehensä, Upsalan arkkipiispan Jaakon johtamina, viimein kapinaan ja kutsuivat maahan Hannu kuninkaan Tanskasta. Syyksi luopumiseensa julistivat herrat sen, että Sture tarpeettomalla sekautumisellaan Liivin asioihin oli yllyttänyt venäläiset sotaan, ja sitäpaitsi niin toimettomasti johtanut tätä sotaa, että suuri osa Suomea oli tullut venäläisten kynsissä raadelluksi. Kolmannenkin syyn vetivät herrat esiin luopumuskirjeessään, joka kuitenkin on pikemmin luettava Sturelle ansioksi, nimittäin että hän talonpojille oli antanut sananvaltaa valtiopäivillä.