Kymmenes ilta.
Oli Toukokuun alku. Talvi jo oli muuttanut pois majoiltamme, mutta meri, manner oli vielä romua, roskaa täynnä, niinkuin muuttajilta aina jääpi.
Uusi asukas, kevät, oli vasta tullut eikä vielä ollut kerjinnyt huoneitansa siivoamaan. Pölyisinä hämähäkin verkkoina roikkui vielä harmaita pilviä laessa; särkyneitä jääsirpaleita ajeli aalloilla; nurmipermanto oli vielä lakaisematta; ei ollut vielä kulo peitetty kirjavalla kukkasmatolla; lehdettömät puut näyttivät kuin ikkunan pielet, joista kartiinit on pois otettu. Kevät ei huonettaan vielä oikein saanut lämmittäneeksikään; ilma oli semmoinen, josta Virolainen sanoo: suven silmät, talven hampaat.
Illalla tuli kuu taas puheilleni. Ohoh, sanoi hän, myöhäiset tässä ollaan. Toista on tuossa ikuisen kevähän kodissa. Ihana, sanomattoman ihana on Italia! Mitäs on tää vaalea hursti, joka teillä kesällä laeksi on levitetty, Italian tummansinisen taivahan verralla. Tässä ei tähtiä näy ollenkaan ja minäkin töin tuskin pääsen näkyviin. Toista on siellä. — Kuu oli nähtävästi pahalla tuulellaan; se oli tainnut matkalla vilustua. Se vaikeni ja oli äkäisen näköinen. Mutta kohta se taas selkeni ja virkkoi: Niin, niin; kyllä on Etelä ihana; mutta miksi kääntyy maneetin silmä aina Pohjoseen päin; miksi
— syksylinnun lähtevän
On sävel niin surullinen?
Keväillä mielimaillehen
Se rientää riemuiten!
Vaan mitäs mä tyhjiä rupatan; parempi olis jotain ruveta tarinoimaan.
Ja koska Italiaa mainitsin, juttelen sinulle siitä.
Mä kerran luikertelin Nizzan yli. Teillä oli vielä tuima talvi, siellä oli suloinen suvi. —
Meren maininki kohoeli hiljalleen niinkuin makaajan rinta. Ilma oli lämmin ja täynnä tuoksua. Sitruuna- ja pomeransipuut olivat valkeilla kukkakinoksilla peitetyt; tuossa taivaan äärellä näkyivät korkeat Alpit, jotka ovat tämän paratiisin vartiat Pohjan pahoja peikkoja vastaan. Ja meren, mantereen ylitse kaarrutteli Etelän taivas, jonka pimeässä pohjassa tähdet välkkyivät niinkuin kultakirjat kuningattaren morsiuspeitossa. —
Meren aalloissa keinui pienoinen vene; kaksi soutajaa sitä välistä kiidätteli kulkemaan; kultaisena kuohui silloin laine kokassa ja airoista tippueli kultapisaroita; välistä soutajat levähtivät ja vene luikerteli hiljaa itsekseen. Perässä istui neito: se nähtävästi oli Italian ihana tytär. Mustana kuin yö liehuivat pitkät suortuvansa tuulessa ja silmät tuikkivat kuin tähtien tulet. Hänen vieressään istui nuorukainen. Keltakähärät, sinisilmät ja punaiset ruusut valkeilla poskilla ilmoittivat Pohjan poikaa. He istuivat käsityksin, ja huulet kuiskaeli suloisia sanoja. He katsahtivat ylös taivaasen. Joutsenjoukko lensi heidän ylitsensä. Siivet suhahteli, heillä oli niin kiire; riemuhuuto kajahti; he olivat matkalla Pohjoseen. — Nuorukaisen sydän sykähti, silmäin kirkkaus sokaistui, hän vaikeni ja istui synkkänä.
"Mikäs sinun taas on, armas Antonio; jokos pilvi taas on peittänyt Pohjantähteni loisteen? Mitäs sinä suret, kun koko luonto autuaana riemuitsee?" — Nuorukainen viittasi joutsenia ja virkkoi: "Katso noita; he rientävät Pohjaan, ja minäkin olen Pohjan lapsi". "Pohja, Pohja", huokasi neito. "Mikä lumous Pohjassa on? Tässä on paratiisi, siellä yön ja pakkasen valta: tässä olet terveyden jällehen saanut, siellä sinut kohtaisi kuolema. Tässä on sinulla lempi ja siellä…" Nuorukainen huusi: "Siellä on syntymämaa!"