Nyt hän laittaa suuret pidot, joihin kutsuu rujot, rammat ja sokeat. Juodessa kaikki rupeavat kerskailemaan: ken hyvää hevostansa, ken hyvää morsiantansa, Gauro puolestaan kehuu siveätä sisartansa, joka aina istuu yhdeksän lukon, kymmenen takasalvan takana. Silloin Hovatitsa Papinpoika kehuu käyneensä Ogoin luona tornissa ja saaneensa hänen lempensä. Päätetään tutkistella asiaa. Gauro menee siskon ikkunan alle ja viskaa lumipallon ylös.
"Elä luo lumella,
Jääpalalla jäykkäele,
Tule itse tukkunansa,
Vilustuu vehnäveroset."
Huomattuaan erhetyksensä tyttö häpeissään ottaa vyön ja hirttää itsensä orren päähän, ja Hovatitsa Papinpoika, kun oroltansa sai kuulla Ogoin kohtalon, "omah veitseh mäni." Veli tahtoi vielä kuolemassakin rakkaat erottaa ja haudatti ne eripaikkoihin, kirkon eri nurkkiin (toisessa toisinnossa eri puolen jokea); mutta haudoista kasvoi kaksi koivua: Yhteh juuret juurustuttih, yhteh latvat lapustihe — veli hakkasi koivut maahan, mutta yhteen taas lastutkin lensivät.[1208]
Tässä runossa on enin osa ainesta lainattu venäläisistä, Aunuksessa yleiseen lauletuista balladeista. Yhdessä kauppamiehen (tai ylimalkaan alempisäätyinen) rouva istuu pidoissa, missä kaikki kerskailevat, mikä kulta-aarteellaan, mikä nuorella vaimollaan. Rohkaistuneena liiasta juomisesta ottaa rouva maljan käteensä ja menee korkean ruhtinaan tytärtä pojallensa Hoteille l. Hoten'ille kosimaan. Tämä tarjomus hylätään ylenkatseella. "Minun tyttäreni," sanoo ruhtinaan puoliso, "istuu korkeassa tornissa, missä ei häntä päivä paahda, eikä tuuli ahavoita. Ei hän moiselle maailmankuljeksijalle jouda kuin sinun pojallesi." Kotiin tultuansa äiti kertoo pojalleen hänelle tehdyn häväistyksen, ja tämä päättää kostaa. Hän ajaa neidon tornille, missä tämä asuu monen lukon takana, ja särkee nuijallansa kaikki nastat sekä portit. Pelolla tarjotaan hänelle kultaa, hopeaa lunnaiksi, mutta hän ei ota. Viimein hänelle annetaan nuori neito, jonka kanssa hän menee tyytyväisenä kotiinsa, kehuen äidille että nyt on häväistys pois huuhdottu.[1209]
Kerskaaminen neidon rakkaudesta muistuttaa likeisestä toisesta venäläisestä balladista,[1210] ja runon loppu viimein kuuluu kolmanteen.[1211] Siinä nuori ruhtinas rakastuu halpasäätyiseen neitoseen. Ruhtinaan äiti, siitä suuttuneena, on molemmille tarjoovinaan tervetulijais-maljaa, mutta panee myrkkyä neidon pikariin. Morsian siitä tietämättä juo itse ja antaa myös nuoren ruhtinaan juoda, Molempien näin saatua surmansa, äiti haudattaa heidät erikseen, poikansa oikealle, neidon vasemmalle puolelle (arvattavasti kirkkoa). Edellisen haudasta kasvoi kultapaju, jälkimmäisestä sypressi. Puitten latvat kietoutuivat yhteen, lehdet valuivat kokoon. Silloin äiti hakkasi ne maahan.[1212]
Näihin laina-aineksiin on sitten suomalainen runo vielä lisännyt omamaisiakin tai lännestä lainattuja; tytön istumisen rannalla ja tulevan veneen puhuttelemisen, joka on Inkerissä ja Laatokan länsirannalla yleinen pienenä eriballadina — lunastamisen Venäläisen venheestä, koko Suomessa tavallisen, ruotsalaisesta mukaellun balladin — kaikellaisten vaivaisten kutsumisen, otetun Päivölän pidoista — neidon surman, joka on yhtäpitävä "Ainon" tavallisen kuolintavan kanssa.[1213]
Juuri tämä niin monellaisten, erihaaroilta haalittuin ainesten kutominen yhteen uudeksi kokonaisuudeksi tekee tämän runon erittäin valaisevaksi. Se on meille selvä ja epäilemätön todiste kansanrunouden menetystavasta ja viittaa täten monen itsessään paljoa tärkeämmän Kalevalaan kuuluvan runon syntyä.
NELJÄS LUKU.
Kalevalan synty.
I. Missä Kalevala on syntynyt?