Tähän nyt voimme jättää runojen leviämisen seikat täksi kertaa. Tässä esiintuodut tiedot eivät ole tietysti vielä muuta kuin yleisiä viittauksia. Vasta seuraavassa jaksossa, jossa kaikki kertomarunot yksitellen tulevat tarkastettaviksi, saamme tilaisuuden tutkia ja punnita kunkin erirunon alkukotia sekä leviämisen historiaa. Mutta tässä esiintuodustakin jo käynee kyllin selväksi, että Länsisuomalaisilla sekä Virolaisilla on ollut melkoinen osallisuus Kalevalan runoin synnyssä. Sen on erityistutkinto vielä enemmän vahvistava, vaan samassa kuitenkin näyttävä, että näiden runoin kehittäminen nykyiseen täydelliseen muotoon sekä varsinkin yhteenliittäminen yhtenäiseksi epokseksi on Karjalaisten, osaksi yksistään Vienan Karjalaisten ansio. Täten taidamme siis täydellä syyllä sanoa Kalevalan Suomen kansan yhteiseksi hiomiseksi ja omaisuudeksi.
II. Miten on Kalevala saanut nykyisen muotonsa?
Miten syntyi epoksemme? Onkos se, niinkuin kirkonkello mestarin kaavasta yhdellä valamalla saanut nykyisen muotonsa, vai ovatko sen runot vuosisatojen vierressä, polvi polvelta kehittyneet, kasvaneet, kaunistuneet? Tämä kysymys ensikatsahdukselta näyttää mahdottomalta vastata, sillä enin osa Kalevalasta vasta 1830- ja 1840-luvulla tuli pelastetuksi Lönnrot'in, Europaeus'en sekä muiden keräilijäin ahkeruuden kautta, vanhimmatkin epillisten runoin paperillepanot vasta tapahtuivat viime vuosisadan lopulla, ja vielä kaksi vuosisataa vanhemmat muodostukset, jotka Gottlund Vermlannista sai 16:n vuosisadan lopulla sinne muuttaneilta Pohjois-Savolaisilta, vaan ovat vaillinaiset ja harvalukuiset. Kuinka me siis voimme saada tietää runojemme muodosta edellisinä vuosisatoina, joista ei ole jäänyt mitään tai tuskin mitään jälkiä? Hyväksi onneksi on meillä kuitenkin tarjona erin-omainen, useimmissa tapauksissa selvyyteen saattava muinaisuuden valaistin noissa lukemattomissa toisinnoissa, joita saamapaikkojansa myöten ryhmittäessämme ja toisiinsa verratessamme suurella ihmeellä erotamme kokonaisen uuden, päällekkäin lepääväin muodostusten ja kehitysten maailman ja siinä kirkkailla kirjaimilla kirjoitetun Kalevalan synnyn historian.[1318] Siinä on aivan samallainen näkö, samallainen työ edessämme, kuin koska maansynnyntieteen tutkija, geologi, kaivaa maasta muinaisten eläinten luurankoja ja niitä ryhmittämällä, vertailemalla loitsii esiin haudasta elävän kuvan tuhansia vuosia ennen maanpallomme asukkaissa tapahtuneista kehityksistä. Tässä nyt alkava tutkimus on pitkällinen, se tulee usein olemaan kuiva ja runoton, vaikka runoja on sen esineenä; mutta yhtä hyvin uskallan pyytää lukijaa siihen kanssani, sillä se on aika ajoin taas palkitseva vaivat uusilla, laajoilla näkö-aloilla, syvillä katsahduksilla kansojen runohengen tähän asti suljettuna pysyneesen salapajaan.
Suuresti erehtyisimme, jos luulisimme yhdenkään laulajan laulavan koko Kalevalan siinä yhteydessä ja järjestyksessä, johon kertomarunomme ovat painetut. Säkeitten lukukin uudessa painoksessa, noin 22,800, on paljoa suurempi kuin mitä näkyy olevan ihmiselle mahdollinen säilyttää muistossaan. Kuuluisin Vienan läänin runontaitajoista, Latvajärven Arhippa Perttunen, osasi kuudettakymmentä runoa, jotka sisälsivät noin 4,500-4,600 värssyä.[1319] Ilamantsin parhaimman laulajan, Sissosen runoluku on noin 60, säemäärä noin 3,200-3,500.[1320] Virossa on yhdeltä akalta, Epp Vasarilta, saatu noin 700 laulua; mutta ne ovat enimmiten niin lyhyitä, ettei niiden värssymäärää suinkaan voine arvioida suuremmaksi kuin puoleksitoistakymmeneksi tuhanneksi.[1321] hyvät laulajat tosin osaavat kaikki tai melkein kaikki Kalevala-kirjaan kootut laulut, mutta ne ovat heillä lyhyemmät, koska Lönnrot on perusteeksi otettuun aina lisännyt täytteitä toisinnoista. Enimmiten he myös laulavat kunkin päätapauksen erikseen, ja järjestys, jossa nämät eri runot tuodaan esiin peräkkäin, on aivan satunnainen, tänään näin, huomenna toisin, miten milloinkin muistuu mieleen. Keskinäinen yhteys on vaan sisällinen, ulkonaisessa yhteenliittäymyksessä ilmi-astumatta. Jotkut laulajat, erittäin Vienan läänissä, ovat kuitenkin jo koettaneet sulattaa useampia runoja yhdeksi kokonaisuudeksi, siinä antaen esikuvan Lönnrot'ille. Suurimman runojoukon yhteensovitettuna näemme erään Vuonnisen ukon, Vaassila Kieleväisen runossa,[1322] joka sisältää kappaleita tulen synnystä, Sampojaksosta, kilpakosinnasta, Vellamon neidon onkimisesta, kultaneidosta, vielä Sampojaksosta, vielä kilpakosinnasta ja Kojosen pojasta sekä Kullervosta. Tämä runo on kuitenkin niin sekava ja vaillinainen, ettei sitä sovi sanoa muuksi kuin loruksi. Verrattomasti arvokkaammat, vaikka hiukkaa vähemmin runsasvaraiset, ovat muutamat Vienan Rajaryhmän[1323] runot, joissa Sampojakson seassa myös tapaamme kanteleen synnyn, Tuonelassa käynnin, kilpakosinnan kultaneidon kanssa ynnä joskus vielä lisäksi Väinämöisen ja Joukahaisen laulukilvan.[1324] Yleisemmät ovat yhdistykset, jotka vähemmin erirunoja sisältävät, esim. ainoasti kanteleen synnyn Sampojakson seassa — Pilven päällisen neidon kosimisen, polven haavan ja kanteleen synnyn — Vipusen luona käynnin ja kanteleen synnyn y.m. Tarkemmin tutkien saamme vasta nähdä, että jo nuot erinäiset, ainoasti yhtä tapausta laulavat runot monasti ovat useammista aineksista kokoonliittäyneitä yhteensovituksia. Mutta ensi-aluksi meidän kuitenkin täytyy olettaa ne yksinkertaisiksi, itsenäisiksi yksilöiksi, niinkuin ne, tavallisesti ilmautuvatkin kansan laulaessa, ja semmoisina ottaa ne kukin erällänsä tutkintomme alle.
1. Sampojakso liitteineen.
a. Sampojakso luomisrunon yhteydessä.
Sampojakso on painetussa Kalevalassa koko epoksemme ydin ja keskuspaikka; samoin se jo myös on niissä suuremmissa yhteensovituksissa, joita kansa itse on yrittänyt. Luonnollista on siis että Kalevalan runojen tutkimus alkaa tästä kaikkein tärkeimmästä ja laveimmasta. Sen yleinen muoto Vienan läänissä, paitsi missä se on saanut muita lisiä, on lyhykäisyydessä seuraava: Väinämöinen ratsastaa meren selkää myöten Pohjolaan — Lappalainen kyyttösilmä, joka pitää hänelle pitkää vihaa, ampuu, mutta satuttaa ainoasti hevoseen — Väinämöisen kulkiessa merellä tuulen ajona, sotka (tai muu lintu) munii munia hänen polvelleen — munat vierähtävät mereen, särkyvät ja antavat alun maalle sekä taivaalle — Väinämöinen vielä lisäksi muodostaa manteren ja meren keskinäiset suhteet — viimein tuuli[1325] hänet ajaa Pohjolaan, jossa emäntä vaatii häntä kotiinviemisen hinnaksi takomaan Sampoa, itse puolestaan luvaten tyttärensä lisäpalkinnoksi — Väinämöinen sitoutuu lähettämään Ilmarisen ja saapikin petoksella veljeä vastaan sanansa täytetyksi[1326] — Ilmarinen takoo Sammon ja kertoo palattuansa Pohjolan onnellisesta elämästä tuon ihmekalun turvassa. — Siitä kiihtyneenä Väinämöinen varustaa ryöstöretken — nukuttaa Pohjolan, viepi Sammon ja lähtee laivallaan kotimatkalle — Pohjolan emäntä ajaa takaa ensin laivalla, sitten kokkona — taistelussa Sampo rikkuu ja uppoo mereen — välistä kuitenkin Väinämöinen saapi kynnön ja kylvön itselleen — Pohjolan emäntä uhkaa kostaa, mutta Väinämöinen vastaa hänelle uljaasti.[1327]
Suomenkin puolella ovat tämän runon alku — Väinämöisen joutuminen ammutuksi ja maailman synty — sekä loppu — Samporetki — yleisesti tunnetut ja lauletut, mutta ei ne ilmau täällä koskaan yhteen liittäyneinä, vaan aivan itsekseen, erirunoina.[1328] Kumpi näistä muodostuksista on alkuperäisempi? — se tulee siis luonnollisesti meidän ensikysymyksemme. Alustava tutkimuksemme runojen ylimalkaisesta leviämisestä tekee meidät tietysti taipuvaisiksi suomenpuolista syntyperää otaksumaan; ja muutamat tässä runossa ilmautuvat tunnusmerkit tuovatkin tälle arvelulle lisää vahvistusta. Vienalaisissa toisinnoissa näet aina lauletaan useammista munista (kolmesta tai seitsemästä, kahdeksasta); Suomen puolella ei nähdä koskaan enempää kuin yksi, joka onkin paljoa paremmin yhteensopiva maailmanmunan aatteen kanssa.[1329] Kielellisessä suhteessa tapaamme tässä nuot ennen mainitut Venäjän Karjalaisille oudot essivin-muodot kuusissa hakona, petäjäissä pehkiönä, jotka käsitetään inessiviksi. Niinkuin tästä näkyy on suomenpuolinen laulutapa siis epäilemättä vanhempi, Vienassa nähtävä yhteenliittämys Samporunon kanssa myöhempi kehitys.
Väinämöisen ampujan yhteinen nimi "Lappalainen kyyttösilmä"[1330] Vienan sekä Pohjanmaan runoissa osoittaa meille mitä tietä tämä runo on tullut ensinmainitulle seudulle. Suomen Karjalassa hän sitä vastaan mainitaan "Lappalainen, laiha poika." — Kalevalan uudemmassa painoksessa ilmautuu hänen sijaansa Joukahainen, joka muutos perustuukin muutamiin kansan suusta saatuihin toisintoihin. Mutta enin osa näistä kuuluu vasta viime vuosikymmeninä tuotuihin; vanhemmissa keräelmissä ei siitä vielä näy muuta kuin pari esimerkkiä.[1331] Nähtävästi on siis tässä aivan uusi, vasta nyt yleisemmäksi leviävä muodostus edessämme. Suomen puolella on Joukamoinen vielä Väinämöisen osan-ottaja Samporetkessä, useissa runoissa hänen veljekseenkin sanottu. Mutta kilpalaulannossa heillä on kiista, jopa vihollisuuskin keskenänsä; siitä nähtävästi kehkeytyi vähitellen se käsitys, että Joukahainen se mahtoikin olla surman yrittäjä Wäinämöiselle.
b. Luomisruno.[1332]