Muutamissa Vienan Samporunoissa Väinämöinen, vesillä ajellessaan, tarkemmin määrää meren ja manteren rajat. Aina sitä myöten, miten hän milloinkin kääntyy, syntyvät luodot ja karit, kalahaudat ja apajat. Tämä jatke on Suomen puolen luomisrunoissa ihan tuntematon eikä Vienankaan läänissä yleinen, josta näkyy että se oikeastaan toiseen paikkaan kuuluu. Luotoin ja karien luominen mereen (joskus sillä lisäyksellä että tarkoituksena on haaksirikkoin aikaansaaminen) suuresti vielä muistuttaa luultavasta alkulähteestään Väinämöisen pelastuskeinosta pakoretkellä. Kalahaudat, joista apajat vaan mahtavat olla väännös, viittaavat puolestaan kilpalaulantoon.[1368]
Tässä näet Väinämöinen ilmoittaa itsensä maailman muodostajaksi. Sanansa siinä tilaisuudessa vaihtelevat eritoisinnoissa, mutta saadaan kuitenkin helposti semmoiseen järjestykseen, joka niiden kehkiämisen osoittaa. Inkerissä ja Suomessa yhteisesti ne kuuluvat: "minun on meret kyntämäni (Inkerissä sen lisäksi: kylvämäni), kivet luomani kokohon".[1369] Välistä vielä kolmas värssy kertoo kuinka maat tai mäet mylleröittiin.[1370] Suomen Karjalassa tulee tähän lisään: "kolkat kuokkimani, kalahaudat kaivamani",[1371] Pohjanmaalla sen sijaan: "Sarkajaot sauvomani, ilman pielet pistämäni". Venäjän puolella ovat perusvärssyt kokonaan kadonneet ja ainoasti lisäykset tallella, jatkettuna sillä että Väinämöinen sanoo: tähdittäneensä taivaan, ojentaneensa otavan, joskus myös: olleensa kolmantena, viidentenä, kuudentena miehenä luomistyössä.[1372]
Taivaan tähditys ei tietysti ole muuta kuin kaiku Ilmarisen taivaantaonnasta. Kalahautain kaivaminen, kolkkain kuokkiminen, samoin kuin sarkain sauvominen[1373] ovat nähtävästi pieni vaihdos perusvärssyistä, nämät itse viimein lyhyt yhteenveto maailman kynnöstä ja kylvöstä, joka täydellisemmässä muodossa laajalta tavataan erikseen. Virossa nähdään joskus varsinaisissa maailmankyntö-runoissa sama ajatus, että meren pohja kynnettiin viljamaiksi, nähtävästi kaiku alkuperäisestä suomalaisesta luomistarusta, missä manner otetaan vesien alla olevista mudista. Niin esim. lauletaan Saarenmaalla[1374] kuinka kaksi "kallista nimenkantajaa" tahtoi taivaan jakaa, merestä maata mitata, meren pohjasta peltomaata, meren hiekasta leikkuumaata: näin mä merta kynnettävän, meren rantaa äestettävän, pellavaa siihen kylvettävän. Toisessa[1375] joet tehdään, meren pohja pudistetaan, kalat kylvetään kuoppiin, istutetaan loukeroihin.
Uuden Kalevalan toinen runo, joka tätä ainetta nimenomaan kuvaa, on kuitenkin kolmesta erinäisestä laulusta kokoonpantu. Ensimmäinen on maailman kyntö ja kylvö,[1376] toinen ison tammen kasvaminen ja hakkaus,[1377] kolmas ohran viljelys.[1378] Ensimmäinen ilmautuu nyt kansan suussa melkein aina loitsuna ja on silloin jatkettu puun sanoilla, joilla puusta saatua vammaa koetetaan parantaa. Viimeinmainitun sisällys käsikirjoituksissa on seuraava: Tikki, Pikka t. Pekka kaataa kasken, jättäen yhden koivun lintujen istuimeksi,[1379] pohjois- tai suvituuli polttaa kasken ja Onni ukko l. ukko Onni kylvää ohran, josta olut saadaan. Tässä siis näemme saman tarun, jota jo Agricola mainitsi, sanoessaan Pellon Pekan olleen Karjalaisilla ohran viljelyksen haltijana; hänen toimensa oluen hyväksi lisätään siihen Ganander'in Mythologiassa. Vaikka puitten ja ohran kylvö enimmiten lauletaan erikseen, perustuu kuitenkin Lönnrot'in yhteensovituskin kansan laulutapaan. Yhdessä toisinnossa,[1380] missä huuhta kaadetaan ja koivu jätetään, on puitten kylväminen alussa ja kaataja sanotaan Sämpsä Pellervoiseksi. Hiukkaa hämärämpi, mutta kuitenkin täydesti todistavainen on tämän seikan laita myös tuossa merkillisessä, Gottlund'in löytämässä runossa.[1381] Siinä näet Ahti tahtoo pelloilleen pehmitystä, että ne "tomeramman touon toisi, paremman terän tekisi". Siksi tuotettu Sämsä Pellervoinen tosin kylvää ainoasti puut, mutta noutamisessa ilmilausuttu tarkoitus osoittaa, että hän varmaankin samassa pani viljan maahan.[1382] Muutamien loitsuina käytettyin puun syntyin alussa Pellervoinen "makaa keskellä jyväkekoa, jyvä-parkan (laivan) parmahalla",[1383] josta ei voine päättää muuta, kuin että hän myös on viljan kasvattaja. Vironkin runoissa Kalevinpoika kylvää niin hyvin metsä- ja marjamaat, kuin viljavainiot.[1384] Jonkun epäilyksen voisi tosin vielä nostaa kylväjäin nimien erilaisuus puun synnyissä[1385] ja ohranteko-runossa; mutta niidenkin välillä ovat muutamat välimuodot yhdistys-siteenä. Yllämainitussa runossa, missä molemmat ainekset ovat yhdistetyt, sanotaan hän, niinkuin näimme, Sämsäksi; toiselta puolen taas muutamissa puhtaissa puun synnyissä ilmautuu Pekka poika Pellervoinen t. Poika pellon pohjimmainen.[1386] Ohran kylvön poiskarisemisen puun synnyistä selittää aivan luonnollisesti tarkoitus, puun tekemien vammojen korjaaminen, johon ne käytettiin, sen jälkeen kun puun sanat niihin oli liittyneet.[1387]
Virossa näimme yhdessä toisinnossa itse Vana Isan kyntäjänä ja kylväjänä.[1388] Samoin suomalaisissakin ohranviljelys-runoissa Pikki ainoasti kaataa kasken, ja varsinaisena kylväjänä on Onnen ukko l. ukko onni.[1389] Luultavasti tässä tarkoitetaan itse Ukko ylijumalaa[1390] ja siinä tapauksessa voisi kasken hakkaajankin nimi saada luonnollisen selityksensä. Virolaiset näet usein sanovat Ukon Pikken'iksi t. Pikker'iksi (Pitkäseksi), ja sillä nimellä hän myös ilmautuu tuossa tunnetussa, Gutzlaff'in säilyttämässä ukkos-papin rukouksessa pellon kasvun puolesta. Siitä voisivat nimet Pikki ja Pikka olla syntyneet ensikädessä. Soinnun yhtäläisyys on sitten mahtanut saada aikaan sekoituksen kristityn nimen Pekan kanssa.[1391]
Viron runoissa Kalevinpoika, saatuaan maailman kynnetyksi, menee levolle vaivastaan, ja sillä ajalla sudet sekä karhut syövät hänen hevosensa. Juuri samalla tavoin käypi yhdessä Ilamantsin runossa Pekko pojalle Pellervoiselle.[1392] Se on ainoa meidänkielinen toisinto, missä tarullinen nimi ja luonne on täydesti säilynyt; mutta paljaaksi balladiksi muuttuneena tavataan sama runo hyvin yleisesti Inkerin alueessa, jopa paikoin myös Savossa ja Pohjois-Karjalassa.
Agricola mainitsi Pellon Pekan Karjalaisten Jumalaksi. Yhtähyvin ei tämä näy olleen tuttu koko itäiselle heimokunnallemme. Venäjän puolelta ei näet ole löydetty yhtään ainoaa ohrankylvöön vivahtavaa kappaletta ja myös puitten kylvö on siellä varsin harvinainen ja vaillinainen.[1393] Suomesta sitä vastoin on löydetty neljättä kymmentä kappaletta kaikilta nykyisen runo-alueemme haaroilta.[1394]
Tässä Itä-Suomessako, jota Agricolankin lause epäilemättä tarkoittaa,[1395] olisi tämän tarun alkuperäinen syntymäpaikka? Sitä olettamista vastustavat kuitenkin pari seikkaa. Me olemme jo nähneet että kasken hakkaajan nimi varsin luonnollisesti selviää Viron kielen kautta. Ja jos tämä arvelu huomattaisiinkin vääräksi, niin sisältävät useat tämän runon toisinnot kuitenkin toisen samaan suuntaan viittaavan seikan. Pellervoinen näet joskus menee taroja l. taaroja tihittämään.[1396] Meidän kielessämme ei ole mitään sanaa, joka tähän sopisi selitykseksi.[1397] Mutta Virossa on tara, joka vastaa meidän tarhaa ja nähtävästi myös joskus on merkinnyt aidattua viljamaata (samoin kuin aid = puutarha), koska taro-hein on eräs viljan seassa kasvava rikkaruoho.
Kuitenkaan ei taida tarumme alkukoti vielä olla silläkään löydetty. Huomattava on, että useitten erityisten puulajien synty loitsuissamme kuvataan ihan toisella tavalla. Ne saavat alkunsa ilman immen itkemistä kyyneleistä tahi alaskarisseista hiuksista. Tämän käsityksen me olemme nähneet yhtäpitäväksi mordvalaisen kanssa; se on siis epäilemättä vanha Suomen suvussa.[1398] Samoilla Mordvalaisilla tosin tapaamme senkin tarun, että Tschim-Pas peitti mantereen metsillä, sitten laittoi niihin niittyjä sekä peltoja ja opetti ihmisille maanviljelyksen.[1399] Mutta suomalaista vielä likempi muodostus on yleinen koko slavilaisessa kansakunnassa.[1400] Liettualaisista ei ole tiettävästi löydetty tätä tarua, mutta heillä oli kuitenkin eri jumala, joka kylvämistä suojeli. Pääsiäis-aikana uhrattiin hänelle kolme kourallista kutakin viljalajia, kylvettiin nämät hänelle pyhitetyt siemenet eripaikkaan ja siinä kasvaneista viljoista tehtiin olutta. Tällä jumalalla oli merkillinen nimi Ziemberys l. Ziembarys s.o. maan sirottaja,[1401] jossa mahtaa olla meidän Sampsan alku. Tällä näet on hyvin usein toisiakin liettualaista lähempiä muotoja: yleisesti Sämpsä,[1402] joskus Simpsa,[1403] jopa parissa toisinnossa Semmer (siis vartalo Sempere) t. Simbura.[1404] Huomiota viimein ansaitsee, että Liettualaiset luulivat viljan ensimmäisten siementen tulleen maahan terhossa; samoin kumminkin yhdessä suomalaisessa puun synnyssä tammi hakataan poikki, niin että ainoasti juuret jäävät maahan, vaan tuosta on siemenen sikiö.[1405]
Slavilaisessa ja suomalaisessa tarussa on tuo koko maailman kyntäminen ja kylväminen yhteistä, kun mordvalaisessa sitä vastoin vaan yleisesti on viljelysmaitten muodostamisesta sekä viljelyksen opetuksesta puhe.[1406] Sen lisäksi tulee se seikka, että slavilaisissa välistä härät kyntämisen jälkeen katoovat pilviin, venäläisissä aura, ettei sitä varkaat saisi, viskataan ylös taivaasen tai maan sisään. Tämä seikka hyvin muistuttaa suomalaisen kyntäjän juhdan joutumisen petojen tai varkaitten saaliiksi. Myöskin käärmepellon kyntäminen runoissamme, vaikkei se tosin kuulu Pellervoisen taruun, osoittaa että venäläiset tähän koskevat käsitykset olivat tutut meidän maassamme.[1407] Tämä suuri yhtäläisyys pikkuseikoissa ei voi olla ainoasti satunnainen ja tarun yleisyys slavilaisessa maailmassa vastustaa sitä mielipidettä, että he olisivat sen saaneet meiltä. Mitä liettualaiseen taruun tulee, on siinä kielessä jotakin merkitsevän nimen laina samassa varma todistus käsityksen lainaamiselle. Luultavasti ovat molemmilta naapureilta saadut ainekset meillä vasta sulauneet yhteen, jos ei kenties Liettualaisillakin ollut nyt kadonnut taru maailman kynnöstä.