Kaikesta tästä emme siis voi millään lailla tulla muuhun päätökseen, kuin että päivän päästöllä ja Sampo-retkellä ei ole keskenänsä mitään tekemistä.
g. Vipusessa käynti.
Niinkuin jo näimme, on Vipusessa käynnin yhteys Sampo-retken kanssa liian harvinainen, ollaksensa todella asiaan kuuluvainen. Hyvin usein sitä vastaan jatkuu veneen teko Vipuselta saatuin sanain avulla sitten kanteleen synnyllä, ja tämän muodostuksen ilmautuminen laajalta sekä Venäjän Karjalassa että Suomenkin puolella osoittaa, että se on verrattavasti vanha.[1538] Yhtähyvin tavataan kanteleen synty vielä paljoa useammin ilman tätä alkua ja samoin löytyy jommoinenkin joukko Vipusen runoja, joista kanteleen synty puuttuu.[1539] Vielä suuremman arvon jälkimmäiselle toisintolajille antaa se seikka, että sitä on erittäin saatu Suomesta ja että siihen kuuluu ainoa jo viime vuosisadalla kirjaanpantu. Tästä ei voine päättää muuta, kuin että myös Vipusessa käynnin ja kanteleen synnyn yhteys on myöhempää syntyä.[1540] Painetussa Kalevalassa on puheena-oleva runo asetettu kilpakosinnan valmistukseksi. Sekin yhteenliittyminen perustuu kansan laulutapaan, mutta tavataan aniharvassa, josta sen satunnaisuus käypi selville.[1541] Lönnrot'in painattama Vipusen runo on pää-asiallisesti yhtäpitävä Vienan läänissä yleisen laulutavan kanssa.[1542] Mutta tämä eroaa sangen tärkeässä seikassa suomenpuolisista toisinnoista: edellisessä näet Väinämöinen (tai Ilmarinen) tulee Vipusen vatsaan niellyksi; kaikissa läntisissä sitä vastaan hän ainoasti kaataa puut pois Vipusen haudalta, herättää hänet ja saa kaivatut sanat kuulla (taikkapa sen vastauksen, ett'ei Vipunen niitä saata antaa).[1543] Ylempänä ollut tutkimus runojen leviämisestä ylimalkaan osoittaa meille että jälkimmäinen muodostus on alkuperäisempi, ja lisää vahvistusta siihen vielä antavat muutamat itse tässä runossa ilmauvat pikkuseikat. Siinä näet tavataan länsisuomalaiset genitivit miesten, naisten, jotka Karjalaisille ovat aivan oudot. Toinen tunnusmerkki Vipusen niin sanoaksemme, ristimänimi. Se vaihtelee useissa erimuodoissa: Ankervo (l. Ankervoinen), Antervo (l. Antermo l. Kantervo), Antero (l. Anterus, myös joskus Antti). Mutta näistä Ankervo sivumuotoineen tavataan melkein yksistään nykyisin kerätyissä runoissa;[1544] vanhemmissa käsikirjoituksissa löytyy vaan yksi kerta Ankervo (oik. Angermo).[1545] Antervo on edustettu muutamissa uudemmissa kirjaanpanoissa, mutta kahta vertaa useammissa vanhoissa. Näissä jälkimmäisissä on nimi Antero kaikkein yleisin. Vaan ei siinä vielä kaikki; voimmepa nimen vaihtumisen historian todistaa vielä selvemmällä tavalla. Mainion Latvajärven Arhipan poika Miihkaali Perttunen, Borenius'elle laulaessaan, nimitti Vipusta Ankervoksi, hänen isänsä melkein neljäkymmentä vuotta ennen vielä Antervoksi.[1546] Viimeksimainittua nimeä käytti v. 1871 Jyrki Malinen Vuonnisessa, mutta vanha tietäjä Vaassila, joka nähtävästi on ollut hänen opettajansa, mainitsi Lönnrot'ille vielä Anteroa.[1547]
Tämän kautta lienee epäilemättömäksi todistettu, että Antero on alkuperäinen muoto, molemmat muut myöhempiä väännöksiä. Antervo on nähtävästi muodostunut samoin, kuin paikoittain Vienan läänissä kantelvo l. kantervo kantelesta.[1548] Ankervo l. Angervo-muodon syntymisessä on nähtävästi tuo onnetonta merkitsevä adjektivi ankervoinen ollut apuna, joka myös on mahtanut vaikuttaa, että sitä nimeä parissa toisinnossa taivutetaan, esim. Suuhun Ankervon Vipusen.[1549] Mutta huomattava on että Suomessa ja sen kanssa likeisimmin yhtäpitävässä Aunuksen läänissä ei juuri nähdä muita muotoja, paitsi Anterusta l. Anteroa[1550] ja tämän nimen länsimaalaisuus (Venäjän Karjalaisilla Ontrei) on samassa vahva lisätodiste koko runon läntiselle sukuperälle.
Jos nyt vatsaan nielemisen ja vatsassa takomisen poistamme pois myöhempänä lisäyksenä, niin jääpi siis tämän tarun alkuperäiseksi, yksinkertaiseksi ytimeksi käynti kuolleen puheilla tärkeitten tietoin saamiseksi.[1551] Semmoisena se ilmautuu inkeriläisessäkin toisinnossa, ja myös Viron runoissa on haudalla käyminen, sekä kuolleitten puhutteleminen hyvin tavallinen. Verrattakoon erittäinkin Kalevinpojan neuvonpyynti isältänsä, vanhalta Kalevilta.[1552] Vielä yleisempi on tämä tuskassa olevan turvauminen rakkaan vainajan hautakumpuun Germanein muinaismuistelmissa. Senvuoksi arvelikin Castrén Vipusen runon sieltä lainatuksi.[1553] Mutta tarkempi tutkimus hävittää auttamattomasti yhtäläisyyden useimmissa pikkuseikoissa. Käynti Tuonelassa ja Vipusessa lauletaan, niinkuin jo sanottu, hyvin harvoin yhdessä. Samoin on rautakangella herättäminen tavattu Suomen puolella ainoasti yhdestä ainoasta kappaleesta, joka sekin oli aivan rajan läheisyydestä. Omituisimmat yhtäläisyydet skandinavilaisen tarun kanssa haihtuvat täten arvottomiksi.
Toiselta puolen on neuvon ja avun hakeminen Manan haltijoilta schamani-uskon pääkappaleita, Samojedilaisnoita manaa esiin tadebtsjonsa; samoin hänen suomalainen virkaveljensä monessa loitsussa, missä suojaa jotain vaarallista retkeä varten varustetaan, kääntyy muun muassa myös maassa makaaviin miekka- ja hevosmiehiin. Onpa muutamissa näiden loitsuin toisinnoissa samat sanatkin käytetyt kuin Vipusen runossa:
Onko vanhoa väkeä,
Jok' on viikon maassa maannut,
Kauan liejussa levännyt?[1554]
Pääperusteeltaan on siis tämä Vipusen tarun osa nähtävästi perisuomalainen, jos kohta kenties Germaneissa niin yleinen neuvon hakeminen yksityisten vanhempain haudasta on sen lopulliseen muodostumiseen vaikuttanut. Niin lienee varsinkin Virossa laita, missä Kalevinpoika menee ukko Kalevin künka peal (kummun päälle).
Mutta mitenkäs sitten Vienassa tuo vatsaan-nieleminen siihen liittyi? Kenties voisi siihen olla syynä yhden kaksimielisen sanan väärinkäsitys, jommoiset erehdykset muulloinkin ovat monesti olleet tarujen ja kansanrunojen kehittymisessä apuna. Parissa Ilamantsin runossa näet lauletaan Väinämöisen, vaikka hän ei itse uppoa Vipusen vatsaan, kuitenkin saaneen tarpeelliset sanansa "ikimennehen ihosta, kadonnehen kainalosta, kuolleen kohdusta".[1555]
Muutamissa Vienan runoissa kehoitetaan Väinämöistä menemään Vipusen puheille, koska