Castrén tosin tuli siihen loppupäätökseen, että Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen ja Louhi kaikki ovat alkuaan olleet jumalia, vaikka sitten kansan käsityksessä ovat muuttuneet ihmisiksi ja epillisissä runoissa esiytyvät melkein aina semmoisina. Mutta mitä Kalevalan runoin sisällykseen tulee, pitää hänkin kiinni niiden historiallisesta pohjasta. Jyrkästi vastustaa hän erästä siihen aikaan esiintuotua siveellis-tarullista selitystä,[2001] että muka taistelu Kalevalassa on Hyvän ja Pahan keskinäinen sota. Hän näyttää Suomen kansan runojensa syntymis-aikana ei vielä kohonneenkaan sille kehityskannalle, että olisi selvästi erottanut hyvän ja pahan toisistaan. Taistelu Kalevalan runoissa on Suomalaisten ja Lappalaisten sota jälkimmäisten hallussa olevasta yli muitten tehokkaasta taikakalusta. Vielä historiallisempi on hänen mielestänsä kosintarunoin pohja; sillä ne perustuvat siihen ikivanhaan tapaan koko ural-altailaisessa sukukunnassa, ett'ei saa naida omasta heimosta, vaan täytyy hankkia itselleen puoliso vieraasta, usein vihollisesta kalliitten lunnaitten maksamisella, taikkapa ryöstää hänet väkivallalla.[2002]
Likeisessä yhteydessä tämän historiallisen selitystavan kanssa ovat niin-ikään olleet yritykset osoittaa Kalevalassa kuvattuin seikkain tapahtumatannerta. Puhe on jo ollut siitä, että Lönnrot yhteen aikaan asetti sen Vienajoen rannoille. Toisen arvelun mukaan on Louhen, Pohjolan emännän asuntopaikkana ollut Sariola lähellä Sortavalaa. Summaksi se sanottiin runoissa siitä syystä, kun Pohjolan vallan alle arvattavasti myös kuuluivat metsänahkain runsaudesta kuuluisat Vienan rannat ja siinä on vielä Sum erään kauppalan nimenä. Sinne olivat Kalevalan sankarit purjehtineet Laatokan meren poikki, Untolassa unta nähneet, Tulolassa maalle tulleet ja Impilahdesta[2003] vieneet immet ynnä muun saaliin kanssa.
Melkein yhtä vanha on myös päinvastainen mielipide, vaikka se ensin alussa astui esiin kovin haaveksivassa, epätieteellisessä muodossa. Tuo jo mainittu, Castrén'in vastustama taistelun selitys Hyvän ja Pahan riidaksi on F. Collan'in oma. Muuten hän kokee kaikin tavoin todistaa Väinämöisen ja Ilmarisen jumaluutta, jos kohta myöntää että runoissa myös historiallista on sekaantunut alkuperäisen tarullisen kanssa ja jumalat sen kautta osaksi tulleet vedetyksi alas ihmismaailmaan. Mutta yhä vielä, maan päälläkin eläessään, he toimittavat yliluonnollisia töitä, jotka heidän alkuperäistä luonnettansa todistavat. Niin esim. Väinämöinen ja Ilmarinen nousevat taivaan kannelle tulta iskemään ja Väinämöinen luopi karin Pohjolan laivan turmioksi. Voisi kyllä arvella, että he alkuaan olivat sankareita ja sitten vasta korotettiin jumaliksi. Mutta sitä vastustaa se seikka, että jumalaistyöt eivät ole kaiken heidän toimensa loppu, vaan päinvastoin alku. Paitsi sitä ei Suomen kansalla ole koskaan voinut mitään sankari-aikaa olla. Se ei ole koskaan ollut yhdistyneenä suurta kansallista yritystä varten, vaikka kyllä eriheimot joskus kävivät urhoollisilla retkillä. Senvuoksi ei voinut nousta kuuluisia, kaikille yhteisesti rakkaita sankareita. Ei edes onnellinen valloitus-sota Lappalaisia vastaan voinut semmoisia synnyttää; sillä Lappalaisten poiskarkoittaminen kävi aivan vähitellen, hajallisilla taisteluilla.[2004]
Myöhemmin nähdään perinpohjaisempia, nyky-ajan tieteellistä tutkimustapaa noudattavia selityskokeita. Sivumennen vaan on Schiefner kajonnut tähän asiaan, kun sanoo Sammon perustus-käsitteenä olevan auringon ja kirjokannen tarkoittavan tuikkivaa tähti-taivasta.[2005] Sama on myös, niinkuin tiedämme, Donner'in käsitys asiasta, ja hän katsoo päivän ja kuun päästön vankeudesta Samporunon alkumuodoksi.[2006] Ennen jo oli hän käyttänyt samaa selitystapaa luonnon-ilmiöin kautta vertailevassa kirjoituksessaan: Kalevipoeg jumalaistarulliselta ja historialliselta kannalta katsottuna.[2007] Siinä hän osoittaa että Salmen häät tähden pojan ja Lindan Kalevin kanssa vaan ovat uudempia muodostuksia Koiton ja Hämärättären rakkauden tarusta. Kalevi itse täten tehdään tähdenpojaksi ja ylijumalan pojaksi. Iso tammi näytetään olevan kasvava ja koko taivaan peittävä ukkospilvi, iso härkä joku muu taivaan ilmiö. Viimein on El. Aspelin alkanut koko sarjan "Kalevalan tutkimuksia", seisoen tällä samalla kannalla. Ensimmäinen vihko sisältää selityksen Pohjolan ja Kalevalan oikeasta merkityksestä. Ne kuvaavat hänen mielestänsä Pohjan perän eri vuoden-aikoja. Talvella ovat pohjoiset maat pimeimmät ja kylmimmät; kesällä ovat ne jälleen valoisimmat. Talvella Pohjolan paha valta on hallitsemassa; kesällä vietetään Päivölässä,[2008] joksi Pohjola on muuttunut, pitoja, häitä, joissa mettä ja olutta yltäkyllin vuotaa kaikelle kansalle. Kesällä on Pohjola viljava Rahasaari, Tapiola, Metsola, se on Päivän pojan, Väinön, jumalain poikain, ihanan Saaren neidon maa; talvella se on Pimentola, Tuonela, Pohjan sokeiden asukasten, noitien, Tuonen väen asunto. — Toisessa kirjoituksessaan hän selittää Vipusen runon sillä tavoin että takominen vatsassa on jyrinä ukkos-pilvessä. Vipunen itse on ukkosen ja samassa auringon jumala.
Tarullisissa selityskokeissa näemme siis kaksi erilaista katsantokantaa. Collan teki Kalevalaisten ja Pohjolaisten sodan siveellisen taistelun vertauskuvaksi. Mutta vertauskuvallinen runous on mahdoton kansanrunoudessa, missä ei äly vielä ollenkaan vaikuta. Ihan toista ovat ne tarulliset selitykset, jotka osoittavat tarujen perusteena olevat luonnon-ilmiöin käsitykset. Ne perustuvat aivan luonnollisiin, sielutieteellisiin, juuri lapsuudessa, kansainkin lapsuudessa erittäin voimallisesti vaikuttaviin sääntöihin. Ne ovat siis peri-aatteeltaan epäilemättä oikeat ja todenmukaiset.
Myöntää kuitenkin täytyy, että tämä selitystapa vielä suuresti kaipaa vakaunutta, tarkasti tieteellistä tutkimusmetoodia. Se antaa sinne tänne liitelevälle mielenkuvitukselle liian paljon valtaa. Se muuttuu senvuoksi useassa ulkomaan tutkijassa jonkunlaiseksi monomaniaksi, niin että yksi tahtoo selittää kaikki tarut päivän paisteen ja pimeyden vaiheiksi, toinen jokapaikassa vaan on näkevinään myrskyjä. Ensimmäinen työ, ennenkuin itse tarujen selitykseen käydään kiinni, pitää olla itse ainesten, tarujen tarkka seulominen. Pitää esim., mitä painettuun Kalevalaan tulee, ensiksi purkaa sen saumat auki ja katsastaa mikä kenties vaan on kokoonpanijan kautta tullut siihen ja siihen yhteyteen. Paljoa luotettavampia aineksia ovat tietysti itse kansan suusta saadut käsikirjoitukset. Mutta nekin vielä vaativat vaivaloista, monenkertaista pohtimista. Paikkakunnallis-historiallisen tutkimuksen kautta tulee ottaa selvää, mitkä muodot ovat satunnaisia, mitkä myöhempiä synnyltään, mitkä piirteet ovat heille alkuansa vieraasen yhteyteen joutuneet j.n.e., siksi kun todella saadaan alkuperäisimmät muodostukset käsille, ainoat, joista luonnon-ilmiöllistä perustusta hakiessa on apua.
Täten useat kohdat meidänkin sankarirunoelmassamme (paljoa useammat tietysti loitsuissa, joista ei tässä tällä kertaa ole puhe) ilmautuvat alkuperäisessä, luonnon-ilmiötä kuvaavassa muodossa. Suomen heimon yleinen luomistaru esim. on nähtävästi muodostunut jokavuotisen kevääntulon mukaan. Ilmarisen käsitys sepäksi, joka ovettomassa pajassa takoo, kehittyi aivan luonnollisesti siitä, kun ukkosen jyrinää mustassa pilvessä oli aljettu kuvata poukkamiseksi ilman poutapilvessä, ilman palkehessa. Väinämöisen ihastus ja kosiminen, kun hän taivaan kaarella kajottavan immen näkee, on epäilemätön kehitys Koiton ja Hämarikin tarusta, siis iltaruskon ja aamukoiton yhtymisestä kesäisinä aikoina. Sammon mylly-osa on vaihdos tulen kirnuamisesta, joksi auringon koittamistakin oli ruvettu käsittämään. Auringon ja kuun vuoreensulkeminen on näyttäynyt alkuperäiseksi taivaskappaleitten peittymiseksi pilven taakse j.n.e.
Erirunojen syntyä koskevissa tutkimukseni osissa on usein ollut viittauksia tämmöiseen tarujen luonnon-ilmiölliseen alkuperään. Enimmiten se tosin on tapahtunut ainoasti sivumennen ja pintapuolisesti, mutta syynä on ollut vakaumukseni, jota pitkin matkaa olen koettanut todistuksilla toteen näyttää, että alkuperäinen luonnon-ilmiöin käsitys, itse taruin synty ylimalkain, ei ole tapahtunut meidän kansassamme. Yksinkertaisimmista taruin iduista, jommoisia, sen myönnän, on koko joukko meidänkin runoissamme (varsinkin loitsuissa), saattaisi vielä monesti olla jotain epäilystä. Niin esim. olisi hyvin helppo kuvata itsellensä, että Ilman Ukon poukkaminen ilman palkeessa olisi voinut Suomalaisissa itseperäisesti syntyä, sillä itse se käsitys on niin luonnollinen. Mutta näissäkin tapauksissa tekee saman käsityksen yleisyys indo-eurooppalaisissa naapurikansoissa ja perinjuurinen puute omissa sukukansoissamme yhtähyvin asian kovin epäiltäväksi. Miksi Suomalaiset olisivat turhaan vaivanneet päätänsä ja uudestaan keksineet asian, josta he epäilemättä joka päivä saivat kuulla naapureiltansa? Ja mitä kehittyneempiin muodostuksiin tulee, joissa kertovainen aine jo on ylivallan saanut ja alkuperäisen tarun peittänyt, tutkimuksessani todistettu ihmeellinen yhtäläisyys alkukuvain kanssa juuri niissä suomalaisissa muodostuksissa, mitkä paikallisesti ovat naapureita lähimpänä, minun luullakseni tuskin jättänee epäilykselle mitään sijaa, jos ei kenties vastainen tutkimus saa koko esitystäni runojen synnynhistoriasta kumotuksi.
Historiallista ainetta Kalevalassa tosin on nähtävästi myöskin, mutta ainoasti hiukkasen vertaa, vähemmin kuin missään muussa kansan-epoksessa, arvattavasti luonnollinen seuraus siitä, kun Suomen kansalla on ollut niin vähän ulkonaista historiaa. Ainoat jäljet semmoisesta ovat tietääkseni Pohjolaisten sekoitus Lappalaisten kanssa, joita Suomalaisten täytyi nykyisestä asuinmaastamme karkoittaa. Samoin Kalervon ja Untamon riita näkyy saaneen vähäisen vaikutusta rajariidoista valtionrajalla ruotsinpuoleisten Suomalaisten ja Venäjän Karjalaisten välillä. Viimein vielä tuntuu Lemminkäisen ja Tieran sotahalu niinkuin myös teloillaan makaavan purren ikävöiminen tappeluihin olevan muistoa suomalaisten vikingein retkistä maan valloitusta lähinnä edellisinä aikoina.
V. Yhtenäisten sankarirunoin synnystä ylimalkaan.