Ensiksi me tiedämme yhä vielä elävän epillisen laulumme kautta, että yhtenäistäkään sankarirunoelmaa ei lauleta tuolla Steinthal'in tuulettelemalla tavalla. Ei laulajat tänään esim. laula Väinämöisen veneenveistosta Vipusen vatsaan astumiseen asti, huomenna polvenhaavasta kilpakosintaan saakka. Yhtenäisessäkin epoksessa runot ovat vakinaiset, nimittäin lauletaan määrätyssä paikassa, määrätyllä aikakaudella samalla tapaa, alkaen samasta alusta ja edistyen samaan loppuun. Toista tietysti on se, että ne, toiseen paikkaan levittyään tai samassakin paikassa jonkun ajan kuluttua, voivat saada muuttuneen alun ja lopun, niinkuin ylimalkaan muodon.
Samoin on edellä esiintuotu selitys runojen syntymisen tavasta selvästi osoittanut Steinthal'in erehdyksen, kun hän väittää ettei yhtenäinen epos voi syntyä erinäisten lauluin yhteensulamisen kautta. Alkuansa ei ole mitään muuta kuin "pikkulauluja;" mutta nämät sitten kehittyvät juuri niillä molemmilla tavoilla, jotka Steinthal on mahdottomiksi väittänyt. Ne voivat lyhyemmistä venyä pitemmiksi, siten että laulaja lisää kaikellaisia seikkoja, enimmiten toisista hänelle tietyistä runoista tai taruista, joskus harvoin myös omasta päästänsä. Katsokaamme esim. Päivölän virren kasvamista toisessa kuin toisessakin suhteessa. Myös voivat erinäiset laulut sulaa yhteen suuremmaksi kokonaisuudeksi, niinkuin olemme nähneet lukemattomista esimerkeistä. Näin tavoin ei kuitenkaan synny ensin muuta kuin pitempiä erinäisrunoja. Mutta useat tämmöiset voivat myös keskenänsä ja lyhyempäin lauluin kanssa yhdistyä suuremmaksi jaksoksi, ikään kuin pieneksi yhtenäis-epokseksi. Ensimmäinen aste siinä on tavallisesti se, että erirunot nimien muuttamisen kautta saavat yhteisen sankarin. Niin esim. Päivölän virsi, Lemminkäisen surma, Kyllikin kosinta ja Ahdin pakkasretki kiintyivät toisiinsa, sen kautta että ensiksi mainituissa Lemminkäinen tunki pois Kaukon ja että sai Ahdin lisänimekseen. Samoin Kalevan poika tuli kuolon sanomain, sotaanlähdön ja sisarenturmeluksen sankariksi, joten Kullervo-jakson eri-runot lähennettiin toisiansa. Varsinainen yhteenliittyminen on välistä vasta tapahtunut tämän jälkeen, kun esim. yksi osa pohjoista kostonrunoa tuli sisarenturmeluksen loppuun kiinnitetyksi. Välistä nimenmuutos näkyy olevan yht'aikainen yhteensulamisen kanssa, esim. Ilamantsin Päivölän virressä. Joskus viimein on sankarin uusi nimi vasta seuraus itse runoin liitosta; Joukahaisen asettaminen Väinämöisen ampujaksi esim. tuntuu olevan myöhempi kuin kilpalaulannon ja Sampojakson laulaminen yhdessä. Myöskin ne viittaukset runosta runoon, jotka oikeastaan kaikkein enimmin tekevät runoelman yhtenäiseksi, saattavat toisinaan ilmaantua ennen kuin itse runot ulkonaisesti yhteen sovitetaan, toisinaan vasta olla yhteensulamisen viimeisenä asteena. Pohjan neidon lausunto Ontrei Malisen kilpakosinnassa: että neito on sille annettava, joka on Sammon takonut, välttämättömästi edellyttää Sampojaksoa ja siis vahvasti liittää nuot kaksi runoa yhteen, vaikkei niitä Vuonnisessa vielä, Rajaryhmän tavalla, lauleta yhteen jaksoon. Viimein ilmautuu taipumus suuremmatkin runojaksot yhteen liittämään. Sepän emäntä, jonka Kalevan poika surmaa metsän pedoilla, tehdään Ilmarisen vaimoksi, joten Kullervon runot ja kilpakosinta saavat elimellisen yhteyden. Päivölän virressä Päivölä, johon Lemminkäinen retkeilee, kilpakosinnassa Saari, josta neito kositaan, alkavat muuttua Pohjolaksi, joten ne sidotaan lähemmäksi Sampojaksoa.
Steinthal panee yhtenäisen sankarirunoelman synnyn ehdoksi etenkin suuren taruin runsauden sekä suurenmoisen (laulavan kansan) vaikutuksen historiassa. Edellisen todeksi myöntäin tahtoisin toista vastaan tuoda esiin sen kumoomattoman tosiseikan, että Suomen kansa, vaikkei sen ulkonaista historiallista vaikutusta suinkaan sovi sanoa suurenmoiseksi, kuitenkin on luonut Kalevalan. Pääseikka yhtenäisen epoksen syntymisessä onkin mielestäni aivan toinen; se tapahtuu näet silloin, kun taruin ja lauluin runsaudesta kohoaa yksi semmoinen, joka sisältää kyllin suurenmoisen ja tärkeän sankarityön, vetääksensä yli muiden kansan huomion puoleensa ja voidaksensa tulla keskustaksi. Meillä on Sampojakso semmoiseksi tekeynyt; siksi kaikki muut runot pyrkivät pyrkimistään sen yhteyteen, vaikka vielä ovat hyvin erilaisella liittymisen asteella. Se on vaikuttanut niinkuin valtava veden-napa, joka vastustamattomalla voimalla nielee kaikki, mitä sen läheisyyteen sattuu. Venäläisillä sankarilauluilla tosin on keskustansa Vladimir-ruhtinaan hovissa ja pidoissa, jotka ovat yhteisenä lähtö- tai loppupalkkana, jos ei tapauksen koko tanterena. Mutta, vaikka komeat, eivät ne kuitenkaan sovi yhtenäistä sankarirunoelmaa luovaksi keskuspisteeksi; sillä niissä ei tapahdu mitään koko kansalle tärkeätä, suurta sankaritekoa. Siitä syystä ne vaan ulkonaisesti sitovat erinäiset sankarityöt yhteen, samoin kuin lanka kirjan lehdet, mutta eivät kykene alistamaan toisten itsenäisyyttä, tehden ne paljaiksi välitapauksiksi.
Niin täydellisesti elimelliseksi, kuin se meille esiintyy painetussa Kalevalassa, ei ollut kuitenkaan epillisten runojemme yhteys vielä ehtinyt kaikin paikoin, silloin kun ne tulivat kansan suusta kerätyksi. Ei voi kieltää, että Lönnrot on useissa kohdin tehnyt yhteyden kiinteämmäksi, jopa vetänyt siihen semmoisiakin aineksia, jotka kansa itse vielä oli jättänyt erilleen. Samassa hän on lisännyt paljon täytettä ja höystettä toisista lauluista ja järjestänyt runot tavalla, jonka kautta yhtenäisen juonen kulku paremmin astuu esiin. Mutta tässä toimessansa hän on useimmiten vaan noudattanut kansanlaulussa jo ilmautuvia, jos kohta hämäriä viittauksia, ja kaikissa tapauksissa tehnyt juuri sitä, mitä jokainen kansanlaulaja yhä tekee. Itsekin hän on puolustanut menetystänsä seuraavilla sattuvilla sanoilla: kun tiesin, ettei kukaan yksityinen runonlaulaja enää voinut vetää vertaa minulle tiedossani runoin lukumäärään nähden, arvelin itselläni olevan saman oikeuden, minkä useimmat runonlaulajat katsovat omakseen, saada järjestää runot miten ne toisiinsa parhaiten sopivat, eli runon sanoilla:
Itse loime loitsijaksi,
Laikahtime laulajaksi.[2017]
Ja Lönnrot'in hienolle tosikansalliselle aistille on paras todistus siinä, että kansa hänen keräyksensä jälkeen muutamin kohdin on jatkanut yhdistystänsä juuri samaan suuntaan kuin painettu Kalevala. Silloin vielä ylen harva Joukahaisen ilmauminen Väinämöisen ampujana esim. on nyt tullut yleisemmäksi, ja Kullervon itsemurha, joka hänen aikanaan saadussa ainoassa vienalaisessa kappaleessa vielä oli kovin hämärässä ja löyhässä yhteydessä sisaren turmeluksen kanssa, on sitten Inkerissä muodostunut aivan selvästi pahanteon luonnolliseksi seuraukseksi. Vaikutusta painetusta ei voi tämmöisissä tapauksissa ottaa selitykseksi; sillä tuossa kreikan-uskoisessa väessä, josta puheen-alaiset esimerkit ovat saadut, ei kukaan osaa lukea, ainakaan ei suomalaista kirjoitusta.
Sanotusta näkyy selvästi, että, jos runolaululle ei jo olisi häviämisen aika tullut uuden-aikuisten sivistys-ainesten ja vielä enemmän vieraan kansallisuuden yhä voimallisemman sisääntunkeumisen kautta Suomenmaan rajain ulkopuolella oleviin laulupaikkoihin, niin olisi epoksemme epäilemättä kansassakin aikain kuluessa kehittynyt vielä yhtenäisemmäksi, täydellisemmäksi ja vielä vähemmän kuin nyt tarvinnut kokoonpanijan apua.
Mitä viimein siihen voimaan tulee, joka tässä muodostumisessa vaikuttaa, pitäisi luullakseni vielä enemmän, kuin mitä Steinthal jo tekee, panna sen itsetajuttomuuteen ja itselöttömyyteen painoa. Enimmiten ei näy runonlaulajilla olevan vähintäkään omaa runolahjaa. Arhipan poika Miihkaali Latvajärvellä, nykyisessä miespolvessa paras runontaitaja, yritti äsken omasepittämällänsä runolla kiittämään hänelle Helsingistä tulleesta eläkerahasta, mutta ei saanut aikaan muuta kuin jonninjoutavan lorun, ei ainoastaan sisällyksen, mutta myös runomitankin puolesta. Ja mikä vielä ihmeempi — Lönnrot itse on osoittanut siinäkin olevansa juuri noiden runonlaulajain sukua. Vaikka hän Kalevalan järjestämisessä, kokoonsovituksessa sekä täydentämisessä on menetellyt niin hienolla runollisella aistilla, ovat hänen omat harvat runokokeensa aivan arvoa vailla. Niissä olisi jo kyllin todistusta Kalevalan kansanperäisyyden epäilijöitä vastaan, vaikkei olisikaan meillä alkukäsikirjoitukset enää tallella. Hänkin noudatti nähtävästi vaan itsetajutonta, vaistomaista tunnetta.[2018]
Minun luullakseni tapahtuu paljon kansan-eposten syntymisessä niin itsetajuttomasti, että se miltei ole koneentapaista. Muistilla näkyy siinä olevan varsin tärkeä osa. Sen tarkkuus tekee pitempäin runojaksoin säilymisen mahdolliseksi; sen hetkittäiset pettämiset ovat voimallinen runojen kehitin. Laulaja ylimalkaan tahtoo runonsa uskollisesti kerrota niinkuin on kuullut; hänellä ei ole aikomuskaan niitä muutella. Mutta hänen päässään voivat erilaulut joskus hämmentyä, niin että hän toisesta siirtää piirteen toiseen. Tämä voi kenties useammin kerroin näin laulettuna kiintyä siihen paikkaan, ja niin on samassa uusi kehitysmuoto pantu alulle. Niin tapahtuu erittäin silloin, kun runo, mistä joku kohta tulee lainatuksi, on paikkakunnassa oudompi. Muistakaamme esim. kuinka Vienan puolella vähän tunnetusta raudansynnystä yliluonnollinen takominen yhtyi Vipusen tarun sekaan ja muutti sen muodon tuntuvasti. Vielä pikemmin sattuvat tämmöiset sekaannukset, kun ainoasti hämärästi kuultuja aineksia lainataan vieraalta kansalta. Täten esim. yksi osa Odhrörir-tarua erosi oikeasta yhteydestään ja yhdistyi Sammon ryöstöön.[2019]
Melkein yhtä koneellisesti myös yhtäläistämis-taipumus usein vaikuttaa, joka varsinkin suuresti edistää runoin yhteensulamista. Kun joku sankari on käynyt kansalle oikein rakkaaksi, ryhmittyy hänen nimellensä aivan itsestään kaikellaista hänelle alkuaan ihan vierasta. Koska hän niin paljon on toimittanut, miettii laulaja huomaamattansa, niin on hän varmaan vielä senkin teon tehnyt. Samaten kun joku tapaus erittäin on mieleen painunut, liittyy siihen vaistomaisesti mitä ikinä vaan laulaja sattuu kuulemaan pääluonteessa tai edes jossain silmäänpistävässä piirteessä yhdenkaltaista. Näin Päivölän virteen vähitellen tuli lisään kaikki tarut pidoista tai semmoiset, joissa edes tapaus on jossain yhteydessä pitoin kanssa.