Niinkuin näistä otteista näkyy, käytti Suomalainen lyhennettyjä päätteitä kaikissa kirjoituksissaan, mutta varsinkin hän niitä suosi virsissänsä, jota ei ole yhtään kummeksittava. Turun seuduilla oli hän luultavasti kaiken ikänsä asunut, sillä huvin vuoksi ei siihen aikaan kukaan matkustellut, eikä koulunrehtorilla ollut mitään pakkoa virkatoimien tähden käydä muissa maakunnissa, niinkuin esim. Agricolan piispana. Se kieli, jota hän siis paraasta päästä oli kuullut, taisi silloinkin jo enimmiten käyttää katkonaisia päätteitä.[23] Mikä siis oli luonnollisempaa, kuin että hän samaa tapaa noudatti virsissä, joita suomentaessaan usein taisi olla kahdella päällä, kuinka saada ajatuksensa, suomen pitkiin sanoihin puettuna, runomittaan mahtumaan. Puikahtipa häneltä sittenkin välistä liikoja tavuita säkeesen, ja Suomalaisen virret varsinkin ne ovat, joista vanha virsikirjamme sai sen pahan huudon, että siitä veisatessa täytyy joka säkeen lopussa niellä pari sanaa. Osaksi on hän kuitenkin siitä syytteestä vapautettava, sillä paljon on myöhemmissä virsikirjan parannuksissa karttunut liikoja tavuita lisään sen kautta, että lyhennettyin muotoin sijaan koeteltiin panna täydellisempiä esim. minun ja sinun, missä alkuperäänsä oli mun ja sun.

Toiseen näissä virsissä haitalliseen suureen vikaan, joka tekee monesti ihan mahdottomaksi arvata tarkoitettua värssymittaa, oli syynä vanhan runomittamme väärä ymmärrys. Suomalainen oli tottunut näkemään sanain koron poljettuna kansanrunoissa, ja siitä päätti olevan yhtä mille sanan tavuulle runokorko tuli, kun vaan tavuiden luku oli, niinkuin piti olla. Että asiaa vielä myöhemminkin katsottiin siltä kannalta, eikä edes laajuutta vaarin otettu, näyttää seuraava lause Petraeus'en kieliopissa: ei suomalaisessa runossa pidetä mitään lukua tavuiden laajuudesta, kun vaan on määrätty tavuiden luku säkeissä ja lopussa riimi.

Riimeistä eli loppusoinnuista, joilla Suomalainen muiden kansain esimerkkiä noudattaen oli varustanut virtensä, on suomenkieli peräti köyhä, jos me nimittäin emme ota lukuun johto- ja taivutuspäätteitä, jotka eivät juuri kuulu miltään. Tästä köyhyydestä oli Suomalaiselle nähtävästi paljon hankaluutta. Harvoin onnistui hänen saada täydellisiä riimejä; enimmiten tyytyi hän vaan puoliriimiin eli assonanssiin. Niin esim. soinnuttaa hän yhteen puhdas ja sulhas, sanans ja walans, wahua ja waiua, pääst ja miest, sitä ja kijttä(ä), Jumal ja suomal. Pääteriimein yksitoikkoisuuden vaihetukseksi käytti hän myös noita suomenkielelle omituisia kolmi- ja nelitavuisia riimejä esim. kiruotta ja wiruotta, paettin ja aiettin, kiristäuät ja likistäuät, jota tapaa ei pitäisi nykyistenkään runoseppiemme laiminlyödä, Mutta ei tämä kaikki kuitenkaan välttänyt, ja hädissänsä sovitti Suomalainen monesti yhteen sanoja, joilla ei ollut keskenään mitään yhdensointuisuutta, taikka pisti säkeesen aivan sopimattoman sanan ainoasti riimin vuoksi. Suurta huolimattomuutta riimein suhteen näemme kyllä sen aikuisissa saksan ja ruotsin virsissäkin, mutta ei siihen määrään kuin näissä suomalaisissa,

Virsien valitsemisessa oli Suomalainen verrattain omintakeinen. Ruotsissa ilmitulleita virsikirjoja käytti hän apulähteenä muiden rinnalla, vaan ei suinkaan yksin-omaisena ojennusnuorana. Ruotsalaisia alkuperältään tai ruotsalaisesta käännöksestä suomennettuja on Suomalaisen 99 virrestä 56 kappaletta, siis ainoastansa vähän yli puolen. Suoraan latinasta käännettyjä on 10, saksasta 17. Sitä paitsi on vielä 16 virttä, joita ei tiedetä mistään käännetyiksi. Viimeksimainituista voinee, niiden luonteesta päättäen, sanoa varmaan alkuperäisiksi ainakin 6.

Käännöksissään on Suomalainen hyvin uskollinen, vaikka ei mitenkään orjallinen. Usein hän lyhentelee virsiä käantäessään, mutta laittaa mielellään niinkin, että vanhan runotapamme mukaan toinen säe toisilla sanoilla kertoo edellisensä sisällyksen. Suomalaisen omat tekemät näyttävät selvään, ettei hän ollut Jumalalta luovaa runolahjaa saanut. Ne ovat melkein kaikki älyn avulla, käskystä kirjoitetut ja siis mehuttomat; ainoasti molemmat aamuvirret maistuvat hiukan tuoreemmalta.

Joku aika Suomalaisen jälkeen ilmestyi vielä toinen virsiseppä suomenkielellä, joka sekä sepittämäinsä virsien paljouden että vielä enemmän niiden hyvyyden suhteen on monta vertaa etevämpi. Tämä mies oli Maskun kirkkoherra Hemminki. Valitettavasti ei hänestäkään ole paljon mitään elämäkerrallisia tietoja. Sen verran vaan tiedämme, että hän oli Maskussa syntynyt ja että isän nimi oli Henrik. V. 1587 pääsi hän Maskun kirkkoherraksi, kävi v. 1593 Upsalan kirkolliskokouksessa ja kirjoitti nimensä tämän kokouksen päätöksen alle. V. 1618 näkyy hänen nimensä viimeisen kerran kymmenysluettelon alla, mutta v. 1620 on jo siinä toinen nimi: Jooseppi Hemminginpoika, luultavasti hänen poikansa.

Hänen virsikirjastaan ei myöskään tiedetä, minä vuonna se ensikerran tuli painosta, Jonakuna 1610 ja 1614 välisenä vuonna sen on pitänyt ilmestyä, sillä siihen on vielä otettu joku virsi 1610 vuoden ruotsalaisesta virsikirjasta, vaan vuoden 1614 suomalaisessa käsikirjassa, piispa Sorolaisen toimittamassa, on jo koko joukko sen virsistä määrätty kirkoissa veisattaviksi.[24] Toinen painos on vuodelta 1639, siis Hemmingin kuoltua ilmitullut. Se sisältää 241 virttä; kun niistä luemme pois 98 Suomalaisen virttä, viisi nimimerkillä P.M., luultavasti Pietari Melartopaeus,[25] ja yhden nimimerkillä P.J.C, niin jääpi Hemmingin osaksi 137 virttä. Jos näihin lisäämme 75 virttä ja laulua ennen jo mainitusta keskiaikaisesta virsikokoelmasta Piae cantiones, jonka Hemminki v. 1616 suomensi, ja jos sitten otamme pois 3 molemmille kokoelmille yhteistä, niin nousee Hemmingin sepittämäin virtten luku 209:ään, joka ei ole vähäinen joukko.

Sanain katkomisen, runomitan liikkaavaisuuden ja riimin huonouden suhteen ovat nämät Hemmingin virret aivan Suomalaisen sepittämäin tapaiset. Hemminki itse siitä valittaa, että: Eip salli soucad Suomen sanad Tarkoin taiten edhes tuodha. Hän onkin kääntäessään harvoin aivan uskollinen, milloin vetää pari värssyä yhteen, milloin heittää värssyn kokonaan pois tai panee uuden lisään. Joskus ottaa Hemminki kaksikin virttä ja valaa ne yhdeksi suomalaiseksi. Toisinaan on hän kääntänyt vaan pari värssyä vieraskielisestä virrestä, ikäänkuin alkuun ja intoon päästäksensä, vaan jatkaa sitten omasta päästään. Siitä syystä onkin hänen virsillään paljoa vapaampi, elävämpi, omituisempi luonne kuin Suomalaisen tekemillä. Hän oli aika mestari suomenkielessä; oikein ihmeyttää nähdessä, kuinka rikkaasti, luontevasti ja sujuvasti se valuu hänen kynästään. Samaten kuin Suomalainen käytti hänkin ajatusriimiä, ja paljoa tiheämmin vielä. Mutta paitsi sitä on hänen virsissään sekin kansanrunoistamme saatu omituisuus, jota sanotaan alkusoinnuksi. Otettakoon mikä hyvänsä Hemmingin virsistä, niin tämä heti pistää silmiin. Välistä hän aloittaa kaikki säkeen sanat samalla kirjaimella, välistä vaan pari niistä. Toisinaan on samassa säkeessä kaksi alkusoinnun jaksoa esim. Pahad päänäns juuri julmaa. Toisinaan sointuu edellisen säkeen viimeinen ja jälkimmäisen säkeen ensimmäinen sana yhteen esim.

Köyhiä lapsias laupiudhes cautta
Cuule ja auta.

Virsiä valitessaan menetteli Hemminki vielä paljoa omintakeisemmin kuin Suomalainen. Hänen virsikirjansa 137 virrestä on tullut ainoasti 58, siis vähemmän kuin puolet, ruotsinkielen kautta. Suoraan saksasta on hän ottanut 25 ja latinasta 16. Semmoisia, joihin ei tiedetä vastaavaa virttä muulla kielellä, on 38. Viimeksimainituista on 15 (kenties 19) aivan silminnähtävästi alkuperäisiä. Niissä liikkuu Hemmingin innokas, hilpeä runohenki vielä vapaammin. Tosin ei niissä ilman erittäin syvää tunnetta, mutta mielikuvitus oli Hemmingillä hyvin vilkas ja voimallinen. Kun hän pääsee jotain kuvailemaan, varsinkin tämän maailman turhaa menoa ja syntisyyttä tai siitä seuraavia onnettomuuksia ja rangaistuksia, niin oikein kuohuu koskena kuvallisia sanoja. Näissä omissa virsissään käyttää Hemminki aina alkusointua sekä ajatusriimiäkin välistä läpi koko virren. Ja jos oikein tarkkaan rupeamme näitä virsiä tutkimaan, niin huomaamme, että ne myös rakennuksessaan tavoittavat taikka kumminkin ovat tavoittavinaan vanhaa runomittaamme.