JOHDATUKSENA:
Tekijän omakirjoittama elämäkerta.
J. Krohnin elämäkerta.
"Käskystä kokoonpantu, tarpeellisten ja tarpeettomain tietoin avulla" (Biografista Nimikirjaa varten, kaikesta päättäen v. 1881).
"Sukuni on Saksanmaalta, Pommerin Rügen-saaresta. Siellä Krohn'eja nytkin vielä kuuluu olevan kosolta, niinkuin ylimalkain koko Pommerissa ynnä Meklenburg'issa. Haaroja on myös nähtävästi levinnyt Tanskaan sekä Norjaan. Rügen'istä tuli isäni isä Aabraham Krohn noin v. 1785 Pietariin onnen haulle. Hän oli köyhä leipurin sälli, koko hänen rikkautensa, sinne tullessa, oli paksu hopeinen taskukello-nauris; mutta ennen kuoloansa oli hän osaksi leipomisella, osaksi oluenkeittämisellä tullut sangen varakkaaksi mieheksi. Varakas oli hän myös lapsista, joiden kautta hänen sukunsa nyt on haarautunut, paitsi Suomeen, myös Saksaan (Sleesiaan, Sakseniin, Baijeriin, Rhein-seutuun), Ranskaan, Lontoosen ja Madeira-saareen. Siksi että Noan arkki tulisi oikein täydelliseksi, nai nuorin hänen pojistansa espanjalaisen tytön — vanhan-aikaiseen tapaan ryöstämällä, koska ei katolinen pappi suostunut siunaamaan avioliittoa vääräuskolaisen kanssa. Minun isäni, nuorinta lähin, jäi yhdessä erään vanhemman veljen kanssa hoitamaan perittyä oluttehdasta Pietarissa. Pommerista tulleena oli koko suku alussa Ruotsin alamaisia; mutta koska siitä luultavasti oli vastuksia liikkeelle, ostivat Pietarissa asuvat veljekset itselleen Suomen kansalais-oikeuden, joka teki heidät Venäjän keisarin alamaisiksi, vaan samassa kuitenkin vapautti monista venäläisistä rasituksista, Tämä seikka ensiksi antoi minun kohtalolleni koko suuntansa. Sen kautta näet isälleni sattui mieleen halu mennä tuota uutta kotimaata katsomaan. Hän matkusti tänne, oppi Kiiskilässä, likellä Viipuria, tuntemaan äitini, Julia Dorothea Dannenberg'in ja nai hänet. Isänsä puolelta oli minun äitinikin Pietarin Saksalaisia, mutta hänen äitinsä taas oli suomalainen papintytär, nimeltä Passelberg, Venjoelta Inkerinmaalta. Sen verran siis on minussa suomalaista verta.
"Naimisensa jälkeen elivät vanhempani talvet Pietarissa, kesät Kiiskilässä (isä tietysti tuli vaan ajoittain, kun jouti työltänsä). Kohta seuraavana kevättalvena taisi äitini jo tulla vähän aikaisemmin sinne, ollakseen lähempänä oman äitinsä hoitoa. Kuitenkaan en syntynyt Kiiskilässä, niinkuin aisoissa pysyvän nuorukaisen olisi sopinut, vaan satunnaisella vieraskäynnillä Viipurin kaupungissa 19 p. Toukok. 1835. Se oli nähtävästi jonkullainen enne, että minusta piti tulla kansallisuutensa ja vanhan tavan rajain yli hyppäävä aituri.
"Ensimmäisen lapsuuteni, niinkuin ylläkerrotusta johtuu, vietin vuoroittain Pietarissa, vuoroittani Kiiskilässä. Ensimmäisen matkani suoritin siis jo 4-kuukautisena, joka siihen aikaan ei ollutkaan lasten leikkiä, kumminkaan kivetyllä, hirmuisesti tärisyttävällä maantiellä Suomen rajalta Pietariin. Kahdeksan vuotisena pääsin vielä etemmäksi. Äitiäni oli jo kauan haluttanut käydä ulkomailla; isäni sen viimein lupasikin, mutta eronhetkellä voitti äidinrakkaus uteliaisuuden. Hän ei voinut erota pienoisistansa. Ei auttanut siis muu, kuin pistää vanhin niistä, allekirjoitettu, pussiin ja viedä mukaan. Se oli kesällä 1843. Minä kävin silloin Englannissa, matkustin Rhein-jokea myöten Sveitsiin, sieltä Itävaltaan ja Elbe-virtaa myöten Hampuriin, josta Lyybekin kautta kotiin. Ett'ei se matka varsin vaikutuksettansa ollut, näyttää se, että minulla vieläkin on selvänä kuvana muistissani moni paikka, jonka silloin näin, niinkuin myöhemmin tehty vertailu on minulle todistanut.
"Seuraavana keväänä vanhempani kokonaan muuttivat Suomeen, sillä äitini terveys ei koskaan ollut hyvä Pietarissa. Isäni erosi tehtaasta ja osti Kiiskilän apeltaan. Ukon aikana oli Kiiskilä, kumminkin kesällä, aina ollut täynnä vieraita. Kaikellaiset ihmiset, erittäin taideniekat poikkesivat vieraanvaraiseen taloon ja oleskelivat usein viikkokausia yhtämittaa. Kiiskilässä on avara, kaunis puisto, noin 3-4 virstaa ympärimitaten, jonka läpi oli teitä raivattu ja johonka oli sopiviin paikkoihin penkkejä istutettu, huvimajoja rakennettu. Sinne hajosivat aina aamusilla vieraat, mikä marjoja tai sieniä poimimaan, mikä lukemaan tai juttelemaan. Kello 1 soitettiin sitten kahdenkertaisen asuinhuoneen kalterilta torveen tai laukaistiin yksi niistä pienistä tykeistä, jotka vallilla huoneen edustalla seisoivat, ja kutsuttiin karkulaiset jälleen kokoon. Lähin osa puistoa oli laitettu kukkasmaaksi, jossa rokoko-ajan aistin mukaan useat puut ja pensaat olivat karsitut palleroin, lohikäärmeitten y.m. muotoisiksi. Myös seisoi siellä täällä puisia kuvia. Vieraissa oli varsinkin usein musiikkitaitureita, jotka yhdessä talon omain ja Viipurin musiikinharrastajain kanssa soittivat duetteja, kvartetteja, jopa suurempiakin kappaleita. Ukko Dannenberg, joka itsekin muistaakseni violoncelloa soitti, oli suurella huolella kasvattanut äitini taitavaksi pianonsoittajaksi ja hankkinut kokonaista orkesteria varten tarpeelliset soittokalut. Tämän ohessa oli ukko myös harras kaikellaisiin käsitöihin. Viipurin siihen aikaan hyvin iloisiin maskeraateihin esim. toimitti hän usein kokonaisia naamusjoukkoja, joiden vaatteet, niinkuin myös muut tarpeet: eläväin päät, pyörillä olevat veneet y.m. suureksi osaksi Kiiskilässä sepitettiin. Siellä oli hänellä myös pari kammaria täynnä sähkökoneita y.m., ja yritteli hän yhteen aikaan 'perpetuum mobilea' eli ikiliikkujaa keksiä.
"Äitini ei ole täyttä 17 vuotta vanhempi minua; se luultavasti on ollut syynä ruumiinheikkouteeni. Erittäin ensimmäinen lapsuuteni aika ei ollut hauska, koska yhä täytyi kivulloisuuden tähden pysyä kotona ja ikävällä katsella ulos ikkunasta, kuinka muut kumppanit leikkivät ulkona. Minä sen kautta opin enemmän itsekseni leikkimään ja miettimään. Näin olin tullut 11 vuoden vanhaksi. Aika oli nyt ruveta koulua ajattelemaan. Luonnollisinta olisi ollut lähettää minut Pietariin johonkuhun saksalaiseen kouluun; mutta vanhemmat eivät hennoneet minusta erota. He päättivät siis lähettää minut veljeni kanssa Viipuriin äitini sisaren luokse, jonka mies oli lehtorina Viipurin kymnaasissa. Siellä valmistettiin meitä kaksi vuotta tähän oppilaitokseen. Sitä varten piti nyt oppia uusi kieli, josta ei ollut meillä siihen saakka ollut paljon aavistustakaan, että se oli olemassa, nimittäin ruotsi. Koko sen seudun herrasväessä oli näet saksa yksinvaltainen. Yhtenä kesänä vaan oli lähiseutuun ilmautunut virkamiesperhe Viipurista (sittemmin senaatori Trapp'in), jonka lapset ihmeeksemme eivät meidän puhettamme ymmärtäneet enempää kuin me heidän. Me huomasimme kuitenkin pian, että oli kumpaisillakin yhteinen välityksen välikappale, suomenkieli, ja sitä me sitten käytimmekin yhteen sattuessamme.
"Ruotsi tuli nyt neljänneksi opetuskielekseni. Ensiksi oli tietysti äiti opettanut minua saksaksi lukemaan; sitten otettiin Pietarissa eräs siellä olevan yliopiston ylioppilas, joka opetti venäjäksi. Sen jälkeen saimme ranskalaisen 'kuvernöörin', joka kaksi vuotta muustakin opetuksesta piti huolen — omalla kielellänsä. Tästä tietysti taivuimme oikeiksi Baabelin tornin rakentajiksi. Koulunkäyntini ajalla puhuttiin vanhempieni kodissa joka päivä viittä kieltä: saksaa vanhempaimme sekä kolmen vanhimman lapsen kesken, ranskaa toisen sisaremme, venäjää nuorimman kanssa ja palvelusväelle ruotsia sekä suomea.