6. Taiderunoilijoita.
Ainoa kirjailija, joka antoi apua Gottlund'in Otavaan, oli nimimerkki Kallio (Bergh). Hänelläkään ei ollut muuta kuin viisi omatekoista pikku laulua tarjottavana. Mutta runollista arvoa on niillä yksin enemmän kuin koko muulla Otavalla.
Samuli Kustaa Bergh syntyi v. 1803 Oulussa, jossa isä oli satulantekijänä. Tuli Turun yliopistoon 1822 ja suoritti Helsingissä tuomarintutkinnon 1830 loistavalla menestyksellä. Kun hän jonkun aikaa oli ollut auskultanttina Vaasan hovioikeudessa, rupesivat silmät heikkenemään niin peloittavalla tavalla, että hänen täytyi luopua kaikesta kirjallisesta työstä, eikä aikaakaan, niin oli hän aivan sokea. Semmoisena eli hän pitkän ajan, vuoteen 1853 asti. Paitsi Otavan toiseen osaan painettuja, on Kallio vielä julkaissut muutamia runoelmia Oulun Viikkosanomissa 1840. Kovin on sääli, ett'ei niitä ole useampia, sillä aikanansa, vasta alkavassa suomalaisessa kirjallisuudessa olivat ne aivan verrattomat. Muutamat niistä, niinkuin Oma maa ja Ystävälleni (Milloin muistelet minua), ovat yleisesti tunnetut ja kauneutensa tähden hyvin suositut. Kallio mainitaan myös olleen harras musiikinharjoittaja, taitava huilunsoittaja.
Yhteydessä Gottlund'in kanssa on jo mainittu hänen pitäjäläisensä ja opintokumppaninsa Abraham Poppius, joka hänen kanssaan harrasteli ei ainoastaan suomalaisen kansanrunouden keräystä, vaan myös omintakeista suomenkielistä runoilua. Poppius on tämän ajan onnistuneimpia runoniekkoja, melkein Kallion vertainen ja paljoa tuotteliaampi. Hän oli luutnantin poika, syntynyt Juvalla 30 p. Lokak. 1793. Läpikäytyänsä Porvoon kymnaasin hän pääsi Turun yliopistoon 1813 ja meni sieltä oppiansa täydentääksensä Upsalaan 1817. Näinä ylioppilas-aikoina heräsi hänessä runointo; useimmat hänen runoelmistaan ovat vuosien 1815-22 väliltä. Hänen ensimmäinen julkaisunsa oli kuitenkin tieteellistä laatua, väitöskirja De reciproca conjugationum forma in lingua fennica (Suomenkielen refleksiivisistä verbinmuodoista), joka ilmestyi Upsalassa 1818. Poppius tahtoi näin tutuksi saattaa oman kotimurteensa ja sen varoilla rikastuttaa yhteistä kirjakieltämme; mutta hän ei koskaan taipunut Gottlund'in tuumiin, joka jo siihen aikaan harrasti erinäistä savolaista kirjakieltä. Siitä asiasta oli kumppanuksilla alinomainen kina keskenänsä, vaikka he muuten hyvässä ystävyydessä elivät. Seuraavana vuonna oli Poppius'ella tilaisuus ottaa osaa toiseen tieteelliseen, vielä tärkeämpään julkaisuun, joka ensikerran käänsi oppineen maailman silmät kansamme rikkaihin runoaarteihin. Saksalainen oppinut, tohtori H.R. von Schröter toimitti näet Upsalassa käydessään v. 1819 kokoelman suomalaisia kansanrunoja painosta niin hyvin alkukielellä kuin saksaksi käännettyinä, nimellä Finnische Runen, ja tässä työssä oli hänellä, suomenkieltä aivan taitamattomalla, Poppius, joka itsekin oli kotipuolellaan keräillyt runoja v. 1813 ja sananlaskuja v. 1815, hyvin tarpeellisena apumiehenä.
Yliopistoluvut päätettyänsä Poppius v. 1823 vihittiin papiksi Tukholmassa, missä sai apulaisviran suomalaisessa seurakunnassa. Mutta jo kaksi vuotta myöhemmin toi hänet oman maan ikävä takaisin Suomeen. Ensin pääsi hän linnapapiksi Viipuriin 1825 ja siitä sitten v. 1833 syntymäpitäjänsä Juvan kappalaiseksi. Tässä virassa hän pysyi kuolemaansa asti, joka hänet kohtasi 19 p. Kesäk. 1866.
Ensimmäiset runokokeensa painatti Poppius v. 1821 Arvidsson'in lehteen Oskyldigt Ingenting, jota jaettiin ennen vuoden loppua lakkautetun Åbo Morgonblad'in tilaajille. Pari kappaletta antoi hän myös samaan aikaan ilmestyvässä Mnemosynessä julkaistavaksi. Sittemmin lähetteli hän runoelmiansa aina suomenkielisiin lehtiin. Muutaman hän vähää ennen lähtöänsä Viipurista ennätti painattaa vasta perustettuun Sanansaattajaan. Tipahtipa niitä myöhemminkin joskus mainittuun lehteen sekä Maamiehen Ystävään, Kanavaan ja Suomettareen. Poppius'en jälkeen jääneitten paperien seassa on myös muutamia hengellisiä runoelmia ja mahdollista on, että joku osa Sanansaattajassa löytyvistä nimettömistä virsistä ovat hänen tekemiänsä. Mutta ylimalkain ei hänen runolahjansa näy olleen siihen lajiin taipuvainen.
Poppius, niinkuin on mainittu, on paraasta päästä vaan nuoruuden innossansa runoillut. Sittemmin leipähuolet, virkatoimet ja kaikkein enimmin yleisön silloinen kylmäkiskoisuus suomalaiselle laulannolle masensivat hänen äänensä. Kokonaan ei hän sentään luopunut runonteosta vanhoillakaan päivillänsä. Häneltä on jäänyt jälkeen keskeneräinen näytelmäkoe, joka on kirjoitettu 1850 luvulla. Ja vielä vuosikymmen myöhemminkin, muutamia vuosia ennen kuolemaansa, tervehti hän Suomen uudestaan herännyttä perustuslaillista elämää pitkällä runolla, verraten valtiopäiviä Kalevalan Sampoon. Samoin myös harjoitteli hän viimeisiin asti suorasanaista kirjallista tointa. Hänen suomentamansa on saksalaisen Zschokke'n kirja Viinamyrkystä surullinen tarina, joka ilmestyi Kirjallisuuden Seuran toimituksissa 1844. Tekeillä oli hänellä muun muassa kertomus miehestä, joka Kaarle herttuan vihaa paeten v. 1599 muutti yhteen Saimaan saareen ja siellä eli yksinään kuuluisan Robinson'in tavalla. Niin-ikään alkoi hän kirjoittaa Juvan pitäjän kertomusta, jota varten oli tarkoin kerännyt lisiä kaikista hänelle käsiin sattuvista painetuista lähteistä.
Poppius'en viimeisiä toimia vielä oli runoteostensa parsiminen ja korjaileminen. Koko joukko niistä löytyy parannetussa muodossa puhtaaksikirjoitettuna hänen paperiensa joukossa. Nähtävästi aikoi hän, uuteen toivoon kiihtyneenä suomalaisuuden voimallisemmasta edistymisestä elämänsä loppuvuosina, painattaa kaikki runoteoksensa yhteen vihkoon. Sen hankkeen, niinkuin useammat yllämainitut, keskeytti häneltä kuolema; mutta sittemmin on Savo-Karjalainen Osakunta, joka ylpeydellä lukee tämänkin raatajan suomalaisuuden uutismaalla omaksensa, täyttänyt vainajan tahdon julkaisemalla hänen kootut runoelmansa Koitar nimisen albumin ensimmäisessä osassa 1870.
Jo Arvidsson suuresti kiittää Poppius'en ensimmäisiä julkaisuja. "Nämät runoelmat todistavat", hän lausuu niitä esittäessään lehtensä lukijoille, "että muinainen suomalainen henki vielä voi herätä ja, kumminkin yhdessä miehessä, jo on herännyt, ja että neron voima saattaa sulattaa sen yhteen uudempain taiteenmuotojen kanssa". Näissä sanoissa on paljon totta. Poppius'en runoiluun näkyy kansanrunoutemme syvästi vaikuttaneen. Mieluimmin hän käytti vanhaa suomalaista runomittaa ja käytti sitä suurella taidolla, joka osoittaa, että se oli hänelle lapsuudesta hyvin tuttua. Hänen runoelmistaan enimmät ovat aivan kuin Kantelettaren runoja; ne ovat koruttomia, mutta tuntehikkaita, ja niissä on sama suloisesti tuoksuva henki, esim. Poika ja tyttö, Epäilys, Jos ma laulaja olisin; joukossa on kuitenkin joku kuivakiskoisempikin, Juteinin runojen tapainen. Toisinaan hän koettaa kansallista runomittaamme vielä kehittää, osaksi samaan malliin kuin Juhana Cajanus, esim. Kukkaisten taivas; tai muulla tavalla, niinkuin esim. runossa Rakkautta kaipaava. Poppius'en runoelmissa joskus ilmaantuva epäselvyys ja hämäryys lienee Ruotsin n.k. fosforistisen suunnan vaikuttama. Aiheensa hän valitsi, paitsi luonnosta ja elämästä, myös klassillisesta tarumaailmasta, esim. Laurin saalis ja Punnittu Amor. Myöhemmällä ijällä tuli lisäksi kansallinen aines, niinkuin runossa Laulun huomen, joka ilmestyi v. 1845, heti Snellman'in herätyksen jälkeen, samoin v. 1861 painetussa, terävässä pilkkalaulussa Valistuksen vaikutus sekä mainitussa valtiopäivä-tervehdyksessä.
Saman-aikuisia lyyrillisiä runoilijoita mainittakoon vielä veljekset Ticklén, Pyhäjoen Pyhäjärven kappalaisen pojat. Vanhempi veljeksistä, Pietari Ticklén, oli syntynyt 1792, tuli Turun yliopistoon 1811, vihittiin papiksi 1815 ja seppelöittiin maisteriksi 1823, oli enimmän ajan opettajana Oulussa, kunnes v. 1829 pääsi Teuvan pitäjän kirkkoherraksi, jossa virassa kuoli 1838. Hänen lyyrillisiä runoelmiansa löytyy Oulun Viikkosanomien parissa ensimmäisessä vuosikerrassa.