Sama, silloin harvinaisempi kirjoitustaito ynnä myös hänen terävä älynsä teki, että Puhakalle yhä enemmän uskottiin kunnallisia toimia. Milloin sen maakunnankin hyödyksi oli jotain puuhattavaa, otti hän aina siihen osaa; niinpä on hän esim. Höytiäisen laskemisessa ollut osallisena. Siitä alkaen kuin meillä valtiopäiviä on pidetty eli vuodesta 1863 aina vuoteen 1882, paitsi vuonna 1867, on Puhakka ollut Liperin tuomiokunnan edusmiehenä talonpoikaissäädyssä, jossa hän vilkkaasti ja puheliaasti, välistä runomitallakin, otti osaa keskusteluihin, harrastaen edistystä ja vapautta kaikilla aloilla. Toisellekin puolelle Suomen rajaa on hänen vaikutuksensa ulottunut, sillä Vienan ja Aunuksen läänistä Kontiolahden kautta suurin joukoin kulkevissa Karjalaisissa kuuluu hän paljon vahvistaneen kansallisuuden tunnetta. Hän kuoli 30 p. Maalisk. 1893.
Puhakan runoissa ei ilmau varsinaista runo-intoa; hän ei osaa Kymäläisen tavalla kuvailla luonnon ihanuutta, eikä niinkuin Makkonen koristella runojansa kuvilla ja vertauksilla. Hän esittää asiat aivan semmoisina, kuin ne todellisuudessa ovat, mutta hän ne osaa niin elävästi ja humoristisesti tuoda ilmi, että niitä kyllä huviksensa lukee. Oikea mestari on hän pilkkarunoissa; niiden kautta hän varsinkin on kuuluisaksi tullut ja niiden tähden häntä on kovasti pelättykin. Paha vaan, että suuri osa vitsailee semmoisia kohtia kansan elämässä, ett'ei niitä sovi julkaista. Muutamia vuosisatoja takaperin, Fischart'in ja Rabelais'in aikoina, olisivat ne naurattaneet ylhäisimpiäkin seuroja; mutta nykyinen hienompiaistinen aika ei niitä enää sietäisi. Vaikka painattamattomina, ovat kuitenkin nämätkin, niinkuin muut Puhakan pilkkarunot, osaksi kirjoitettuin kopioin kautta, osaksi suusta suuhun levinneet, ja vaikuttaneet terveellisesti kansan tapoihin. Eikä hän ainoasti talonpoikien pahoja tapoja runoissansa ruoskitse, rohkeneepa hän myös herrojenkin, virkamiesten, vikoihin ryhtyä, jolla myös on paljon hyvää aikaan saanut. Paras kaikista hänen pilkkarunoistaan, jonka kautta hän tuli tunnetuksi ympäri koko Suomen, on Tuhman Jussin juttureissu. Se kuvailee kaikkia niitä vastuksia, jotka kohtaavat suomalaista talonpoikaa, kun virkakielenä on sille vieras kieli. Vähemmän onnistuneet kuin vanhan runomitan käyttämisessä, jossa Puhakka on harvinaisen taitava, ovat hänen kokeensa uudemmilla runomitoilla; kuitenkin on hänen laulujensakin joukossa yksi laatuaan aivan verraton, nimittäin tuo syvätunteinen, kaikessa yksinkertaisuudessaan sydämen pohjaa liikuttavainen Surulaulu 1850 vuoden kiellosta. Puhakan runoelmia löytyy useita painettuina sanomalehdissä; hänen jälkeensä jääneitä käsikirjoituksiansa on suuri kokoelma Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran hallussa.
Muita talonpoikaisia runoniekkoja tunnettiin Savon puolella: Paavo Tuovinen Maaningalla, joka 1820 luvulla on kirjoittanut runon Suomen kielen sorrosta ja toisen Suonen kielen kasvannasta; Taavetti Savolainen Kuopiossa, joka muun muassa on sepittänyt sururunon Paavo Korhosen kuolemasta; Iisakki Pietikäinen Pielavedellä ja Vilho Laitinen Suonnejoella. Karjalan puolella esiintyivät: Liperissä Olli Karjalainen eli Karjaliini, syntyisin Kerimäeltä, joka on kuvannut oman elämänsä Kulkurunossa ja lähettänyt Lönnrot'ille, paitsi omia, myös vanhan kansan runoja; Pentti Hirvonen Rääkkylässä, joka on kyhännyt kuvauksen Professori Lönnrotista lääkärinä; Lassi Mähönen Tohmajärvellä Värtsilässä, etupäässä laulujen tekijä. Pohjanmaalta olivat Elias Tuoriniemi, seppä Pyhäjärvellä, joka eli noin vuoden 1810 vaiheilla ja jolta on painettuna Topelius'en kokoelmassa yksi Juttu juomareista, toinen Suuresta tupakan puutteesta, kolmas Kirpusta ("tämä on juoru joutavasta, työ on tehty tyhjän eestä"); sekä Benjamin Seppänen ja lukkari Eerik Bisi Suomussalmella, joiden runoja, niinkuin myös edellä mainitun Pietikäisen, löytyy Lönnrot'in Mehiläisessä.
Huomattava seikka on, että nämät kaikki, samoinkuin Pohjois-Hämeesen kuuluvan Rautalammin runoniekat, ovat savolaisen asutuksen alueella syntyneet ja kasvaneet. Itse he mielellään runoissaan ilmoittautuvat Savolaisiksi ja käyttävät usein runonkerrossa Savo nimitystä vastineena käsitteelle Suomi; esim. Korhonen:
Suvaitseeko Suomen kansa,
Salliiko Savon isännät,
ja Puhakka:
Päästeä Savon sanoille,
Sitehistä Suomen kielen.
Syystä siis sopii uudempaa kansanrunouttamme pitää nimenomaan savolaisena ilmiönä.
Tämäkin kansanrunous on nykyisin jo vanhentunut. Muinainen runomitta ei enää luontevasti ja virheettömästi suju, ja entinen runolaatu on kadottanut yhteiskunnallisen merkityksensä. Mutta onko Suomen kansan runohenki siihen sammuva? En sitä usko! Runollisuus on Suomen rahvaan luonteesen ja mieleen niin syvälle juurtunut, ett'ei sitä milloinkaan saa kokonaan irroitetuksi. Niinkuin Saimaan umpivedet Suomen sydämessä ovat meren yhteyteen auenneet, niin on Suomen ja erittäin Savon rahvaan tähän asti syrjässä piillyt sivistys tuhannen kanavan kautta tullut yhteyteen maailman sivistyksen äärettömän ulapan kanssa. Suomen talonpojankin näköala aukenee; ylevämpiä, avarampia ajatuksia herää hänen mielessään ja hänen sydämensä aallot kohoovat korkeammalle läikkymään. Nämät uudet tunteet, uudet mietteet eivät vielä ole runoksi puhjenneet; mutta kerran tulee laulu jälleen kaikumaan Suomenniemellä heleämmin, suloisemmin, runsaammin kuin milloinkaan ennen![121]