Ja äitis vanhan ja vaivaisen
Näet nuoreks nuortuvan taasen,
Ja kruunun painavi kultaisen
Hän otsaansa kirkkahasen.
Ja kummastellen kaikk' kansat on
Näin lausuvat keskenänsä:
»Mik' ihme outo ja verraton! —
Sen lapsi loi lemmellänsä».
Karkuri.
On musta yö, on synkkä syksy-yö;
Rajusti rankkasade maahan lyö,
Vinhasti vinkuu ääni myrskytuulen.
Kaikk' ihmiset jo meni levollen,
Elävät piilohon. Mut — mitä kuulen!
Metsässä on kuin kävis ihminen!
Jo näen: tuossa läheneepi mies
Taloa yksinäistä. Se kenties
On matkustaja eksynyt, hän varmaan
Yömajaan pyrkii, ilomielissään
Jo toivoo kohta helmaan unen armaan
Vaivoista matkan päästä lepäämään.
Mut ovelienpa astuvan ei näy —
Sivuitse hiljaa hiipien hän käy,
Ja seisahtuupi ikkunaisen alle. —
Mit' aikoo hän, kenties hän rosvo on,
Mi talonväelle syvään nukkuvalle
Tuo ryöstön, tuopi murhan, kunnoton!
Sen näyttää koko muoto; partansa
Tuo pitkä, siivoomaton, sakea;
Likaiset ryysyt kulunehen puvun;
Reikäinen kate pörhettyisen pään;
Ja liike levoton, mi Kainin suvun
Eroittaa muista ihmis-veljistään.
Ken oli tuo? Hän rosvo, murhamies
Todella oli. Moni täällä ties
Jutella vielä töistä Korven Kustan,
Vuoskymmen vaikka siitä vierryt on.
Ijäti näin on jälki veren mustan
Pois pesemätön, kuluttamaton.
Ei ollut aikanansa julmempaa,
Ei ketään hirmutöistä kuulumpaa.
Helpommin hengitettiin, koska tiettiin:
Jo Korven Kusta vangiks saatihin,
Jo Siperian vuorten pohjaan vietiin,
Mist' ei voi päästä hengin elävin.
Mut onpa taas hän tänne osannut,
Maan aitakin nyt jälleen palannut
Työhönsä vanhaan. Kädessäns' on rauta;
Sill' ikkunalta luukun murtaa pois —
Poloiset nukkujat, ah, jospa auttaa,
Unesta heitä herättää jos vois!