Siitä jo on kauan aikaa, jutteli kuu, mutta vieläkin hirvittää minua sitä muistellessa. Kristikunta silloin luki 1589:nnen vuoden siitä kun rakkauden opin saarnaaja syntyi tähän maailmaan. Mä katselin Vienanmeren rantoja, siellä, missä se on kaivanut Kannanlahden syvälle Suomen maan povehen. Rannalla näkyi ja näkyy nytkin kylä, jolla on nimenä Kannanlahti. — Kesä oli kauneimmillaan; sydän-yölläkin paistoi ja lämmitteli päivä. — Pietarin juhlaa oltiin viettämässä. Tasaisella tantereella kylän edustalla olivat asukkaat kaikki koolla. Nuoret pitivät iloista kisaa. Neidot tanhuta tepastelivat ringissä; pojat koettelivat voimiaan. Voi miekkoista sitä, ken voittajaksi pääsi! Hurraa huusivat hänelle kumppalit, ja neitosetkin kisansa kesken heittäen, lähettivät pulskalle pojalle suloisimpia silmän-luontejaan. Vanhat, hongikon suojassa istuen, katselivat tätä menoa ja muistelivat muinaisia päiviänsä, jolloin jalka juosta jaksoi, polvi norja notkutella. — Vihdoin uupuivat nuoretkin voimat ja lähdettiin levolle.
Kun ei tanterella enää näkynyt ketään, nousi hongan juuren alta mies, joka siinä oli piilossa ollut. Hän oli sotapuvussa ja aseissa. Hän naurahti julmasti itsekseen ja vihelti metsään. Silloin näytti kuin olisi metsä eläväksi tullut; honkien latvoista ja juurista ilmestyi miehiä, julmannäköisiä kuin edellinenkin, miekka vyöllä, keihäs kädessä. Hiljaa hiipien he lähenivät kylää; kohta leimahti joka kulmassa huoneita ilmituleen ja hirveä sotakarjunta herätti asukkaat. Palavista huoneista karkasi puoli-alastomia ihmisiä pelosta hurjana; vaan minne pakenivat? Takana oli tuli, edessä vihollinen, joka ei säästänyt, ei armahtanut; miekkansa tappoi, raateli, kunne kädet väsyivät. Uusi aurinko ei vielä kerjinnyt nousemaan, kun somien asuntojen sijassa näkyi vaan tuhkaa ja kyteviä kekäleitä, kekäleiden seassa kärvennettyjä, raadeltuja ruumiita. Rantaa myöten souteli venheitä täynnä verisiä sotilaita, täynnä itkeviä vankeja, täynnä ryöstettyä saalista. — Ja kuka se vihollinen oli, joka niin armottomasti oli menetellyt? Kuule, ja hirmu on jäykistyttävä jäsenesi! — — Mä kuulin voitto- ja riemuhuudot — ne oli Suomen kieltä; mä kuulin kuolevien viime huokauksen, mä kuulin vankien parkunaa — se oli Suomea! Voi hirveätä ja onnettomuutta! Veljet veljiä raatelee! Eri-usko ja erivaltaajat ovat heidät niin vierastuttaneet, ett'eivät tunne toisiansa. — Kuinka taitaa ihminen eroittaa, minkä Jumala on yhteen luonut!
Kuudes ilta.
Mä äsken kuljin Viipurin ylitse, sanoi kerran kuu, ja silloin johtui muistooni, mitä nyt sinulle tahdon kertoella. Se oli Syyskuulla, illalla myöhään, mutta ilma oli vielä niin kesäinen ja lämmin, että olis luullut etelämpänä, Saksassa, olevansa.
Eikä ollut muutenkaan Viipurin kaupunki tavallisessa asussaan. Kadut, pitkä silta ja Torkelin vanha torni olivat valaistuna. Joka paikassa vilskui tunkien ja rähisten ihmisjoukkoja. Veden pinta oli ihan peitetty laivoilla ja veneillä, joiden mastoissa liehui lukemattomia kirjavia lakuja; maalta ja mereltä kaikui riemuhuutoja, naurua ja iloista puhetta; maalla ja merellä kumpueli loppumaton viinan lähde ja pamahutteli sampanja korkkejansa ilmahan.
Viipuri sinä iltana ei ollut entisellään; se oli juhlapuvussaan; se oli helppo nähdä. Min' en kaupunkia olisi tuntenutkaan Viipuriksi ensinkään, jos ei Torkelin torni olis seista törröttänyt entisellä asemallaan. Vaan sekin oli valaistuna: ikkunoista ja ampumareijistä liehuivat ja paistoivat kynttilät niin kirkkahasti, että näytti kuin olisi torni sadoin silmin katsellut tuota outoa menoa kaupungissa. — Semmoista ei ollut torni nähnyt pitkään aikaan. Näin oli muinoin ollut, koska Viipuri Karjalan ruhtinaana hallitsi. Siihen aikaan näkyi usein suuria ihmisjoukkoja koossa sen ympärillä. Pieliseltä ja Saimaalta, Vuokselta ja Laatokalta riensi tänne Karjalan uljaita uroita. Miekat välkkyi, keihäät haristi, rautapaidat kiilsi ja päälliköt kallehissa vaatteissa kävelivät joukosta joukkoon miehiä tappeluun kehoittamassa.
Se aika oli jo ammoin kadonnut; sota oli kaatanut Karjalan urohot, itse ruhtinas vangiksi viety. Siitä päivin oli Torkelin torni ikävissään ja suruissaan seisonut. —
Taas oli aika nyt muuttunut; taas oli Viipuri tullut Karjalan ruhtinahaksi; taas kulki Pieliseltä sekä Saimaalta, Vuokselta sekä Laatokalta uroita sen luoksi; ei enää rautapaidoissa, sota mielessä, vaan rauhan askareissa, maansa lahjoja ulkolaisen tuomisihin vaihtamaan. Nyt juuri vietettiin Viipurin kruunausjuhlaa, Saimaan kaivannon avausjuhlaa.
Ja Torkelin torni oli pitkällisestä unestaan herännyt; se näki entisen ajan palauneen: ilo loisti yhä kirkkaammin, — yht'äkkiä se leimahti ulos, — torni oli ilmitulessa! Korkealle ilmahan kohosi leimu, avaralle sinkoeli kipunoita, ilmoittaen maille, maailmoille, että Viipuria taas kruunattiin Karjalan ruhtinahaksi!
Seitsemäs ilta.[11]