Jennyn huulilta sinä iltana ei kuitenkaan kuulunutkaan noita kouluissa opittuja rallatuksia ja monimutkaisia liverryksiä, jotka muulloin aina teateri-yleisöä ihastuttavat. Hänen laulunsa oli ollut yksinkertainen kehtolaulu, jommoisia joka talonpojankin vaimo osaa laulaa lapselleen. Vaan kuitenkaan ei ollut Jennyn laululla koskaan ennen ollut sitä lumousvoimaa. Kaikki nuot koreat ryökynät ja pöyhkeät rouvat, nuot pönäkät upseerit ja läpiviisaat oppineet tunsivat sydämessään niin ihmeellisen tunteen, jota eivät ymmärtäneetkään mitä se oli. Ryökynät unhoittivat ihanat poskensa, rouvat naapuriensa vaatteet, upseerit lornjettinsa ja oppineet suuren viisautensa. Kaikista tuntui sinä hetkenä ikään kuin eivät olisikaan sitä perin sivistynyttä, sitä »fiiniä», korkeasukuista herrasväkeä, mitä olivat, vaan ainoastaan ihmisiä eikä mitään muuta, semmoisia säädyttömiä, arvottomia ihmis-sieluja, kuin äidin polvilla olivat olleet. Tarkemmin tutkien olisi kenties havainnut että monelta oli kokonaan unhottunut olevansa luonnon herrakin, olevansa kaikki punnitsevalla ja tutkivalla järjellä varustettu ihminen, vaan että sydämessä tuntui ikään kuin olisi vaan ollut pikku lintunen lehdossa, joka ei osaa muuta kuin nöyrästi nauttia Luojansa lahjoja ja niistä kiitosvirsiä viserrellä.
Laulu loppui, esirippu lankes, kuulijat vähitellen tulivat jälleen koreiksi ryökynöiksi, pöyhkeiksi rouviksi, pönäköiksi upseereiksi ja läpiviisaiksi oppineiksi. He läksivät kotiin, ihmetellen mielessään, mikä siinä laulussa niin oli voinut heidät lumota.
Mutta minä sen tiesin. Usein olin ennenkin kuullut tätä samaa laulua Jenny Lind'in huulilta. Minä olin nähnyt hänen liekuttavan lastansa, ma olin nähnyt kuinka pikku poika suurin silmin katseli äitiänsä ja sille ojenteli käsiänsä: ma olin nähnyt ilon loistavan äidin silmistä ja äidin rinnan kohoelevan puhtaimmasta tunteesta. — Eilen teaterissa hän oli muistanut pientä poikaansa, sille oli hän laulanut, sille ruikutellut, ja se ihmeellinen lumousvoima, minkä kuulijat olivat tunteneet, vaan jota eivät ymmärtäneet, — oli ollut äidin rakkaus, kaikesta maallisesta rakkaudesta ylin ja pyhin.
XI. NOVELLEJA.
Viimeinen Rekryytin-otto.
Kuvaus Viipurin pitäjästä.
I.
Kaikilla suurilla herraskartanoilla on avarat pihansa, on kujansa ja veräjänvartijansa. Niinpä on Viipurin kaupungillakin. Merestäpäin lähetessäsi »suolakaupunkia», on sinun ensin mentävä Uuraan kapean kujan kautta, jonka suun vieressä Suonionsaari pöyhkeilee koreassa kuusikko-univormussaan. Kujan läpi soluteltuasi aukeaa eteesi avara etupiha, josta leveä salmi Lihaniemen ja Keihäsniemen välillä julkisena porttina viepi avaraan sisäpihaan; sen perältä vasta paistaa sinulle vastaan Viipuri valkein tornineen, muureineen.
Mutta tällä kertaa, hyväntahtoinen lukijani, en huolikaan sinua vaivata noin pitkälle matkalle. Seisahtukaamme jo puolitiehen Uuraan veräjän ja Lihaniemen portin välillä, ja kääntäkäämme silmät vasemmalle. Sielläpäin on piha huonosti lakaistu, rikkoja täynnä; siinä on luoto luodon, saari saaren vieressä, niin tiheissä ryhmissä, että luulisit olevan yhtä mannermaata, jos ei niiden takaa toisinaan välkähtäisi silmiisi jonkun selän tai lahden pinta. Oikea mannermaa, se on paljoa perempänä, tuo sinervä metsä-reuna taivaan rannassa.
Yhtä näistä saarista on meidän tarkemmin katsastaminen. Merelle päin on se kääntänyt paljaan, kovan kalliorintansa ja salakareista rakentanut peloittavaisia etuvarustuksia ympäri rantansa, ikään kuin tahtoisi se outoa uhata: Jos vainoa tuot, niin älä lähene! Vaan ihan toisennäköinen on se saaren puoli, joka antaa manterelle päin. Siinä on kukoistavat niityt, siinä aaltoilevat pellot, siinä käköset laulaa viherjässä lehdossa. Piispansaari on tosi suomalainen luonteeltaan; outoa hänen nurja ja köyhä ulkopintansa peloittaa; mutta puikahdapas siitä huolimatta hänelle sydämeen, niin totta siinä viihdyt ijät päiväsi.[13]