III.

Syyskuu jo oli lopussaan kun eräänä päivänä kirkkoväki palasi hätäyneenä, pelästyneenä kotiin. Kaupungilla oli jo peloittavainen huhu kuulunut että tänä syksynä kuitenkin otettaisiin sotamiehiä, ja kirkossa saarnan perästä luettu keisarillinen julistus oli sitten tämän huhun kaikkein kauhistukseksi vahvistanut. Hämmästys ja tuska oli sitä suurempi, mitä arvaamattomampi sanoma; sillä tavallisesti ei rekryytejä otettu ennen kuin Marraskuussa, ja yleisiin kulkupuheisin luottaen että Viipurin lääni, niinkuin sitten vähä ennen joulua tapahtuikin, yhdistettäisiin muun Suomen kanssa, oli rahvas luullut olevansa täydessä turvassa sotamies-teon suhteen. Mutta nyt oli kuitenkin käsky tullut ja uhkaavaisen sodan tähden oli tällä kertaa otettava tavallista enemmän miehiä, nimittäin kahdeksan tuhannelta.

Sotamies-teon suhteen Viipurin läänin pitäjät siihen aikaan olivat jaetut ruotuihin, viisisataa miestä kussakin, ja ruodut satakuntiin. Ruodulla oli viidensadan päämies ja satakunnilla sadan päämiehensä, kaikki talonpoikia. Milloin käsky Pietarista oli tullut rekryytin otosta, määrättiin Viipurin maakansliassa kuinka monta miestä kustakin pitäjästä oli otettava. Sitten saivat viidensadan päämiehet ja sadan päämiehet tuumia keskenään, keitä ruodun puolesta menemään pantaisiin. Tapana oli ensiksi ottaa rengit, loismiehet tai muut joutomiehet, varsinkin jos olivat juoppoudesta tai muusta irstaisuudesta tunnetut; talollisia ei otettu muuten kuin hätätilassa ja ainoata poikaa ei viety vanhemmilta, varsinkin leskeltä. Mutta jos ruodun päämiesten määräämä oli pahaa aavistaen piiloon mennyt, niin täytyi ottaa kenen vaan sai käsiinsä. Itse oton muuten toimitti kruununvouti tai nimismies ruodun päällikköin ynnä muutamain sotamiesten avulla.

Muutamia päiviä oli jo mainitusta sunnuntaista kulunut ja ruodun päälliköt oli jo koolla olleet salaa määräämässä kenen piti sotamieheksi lähtemän. Melkein kaikki Viipurin pitäjästä otettavat miehet olivatkin jo otetut ja otto-aikakin loppumaisillaan. Sentähden alkoivat pakolaiset vähitellen tulla takaisin saloilta.

Matti Ahokkaan talossa eräänä yönä jo maattiin sikeimmässä unessa; vaan yht'äkkiä kuului kova kolkutus portilla. Talonväki kavahti ylös vuoteeltaan ja juoksi ikkunoille, mutta syksyisen yön pimeys ei sallinut mitään nähdä. Uudestaan kolkutettiin ovelle ja nimismiehen ääni huusi ulkoa: »Avatkaat keisarin nimessä!» — »Herra Jumala, rekryytin-ottajat!» kiljahtivat naiset säikähdyksissään. Matti ainoan renkinsä kanssa, sillä muut kaikki olivat vielä paolla salolla, kiirehti porttia avaamaan. Vahva telkki sysättiin syrjälle, portti aukesi. Tuvasta tuotu päre valaisi koko pihan. Portin suussa seisoi nimismies ruodun päämiesten kanssa; heidän takanaan vielä yksi Venäjän ala-upseeri ja neljä sotamiestä ynnä pari rekryytiksi otettua talonpoikaa.

Nimismies astui Mattia likemmäksi ja ilmoitti: »Sinun talossas, isäntä, on renki nimeltä Risto Sorsa, hän on määrätty sotamieheksi». — »Risto Sorsa», vastasi Matti, »se ei olekaan kotona, se lurjus syystä pelkäsi teitä ja on missä lieneekään salolla». — »No, tässä ei ole meillä aikaa ruveta häntä hakemaan; täytyy ottaa joku toinen rengistäsi sijaan. Missä ne ovat?» — »Muut ne ovat samalla tiellä kuin Ristokin, mutta onhan tässä kotona Heikki Rouhiainen. Kah, mihin se on pujahtanut, vast'ikäänhän se oli tässä vieressäni!» — »Onkos tästä muuta pääsöä kuin tämä portti?» kysyi kiireesti nimismies. — »Ei ole, herra vallesmanni, kyllä hänen pitää löytyä pihasta». — »No sitten yks mies porttia vartioimaan, muut minun kanssani etsimään!» — Lyhty tuotiin tuvasta, toinen oli rekryytin-ottajilla muassa ja ruvettiin ulkohuoneista hakemaan. Viimeksi koko etsijäparvi nousi tallin yliselle; kaikki muut paikat jo oli läpi haettu, siitähän siis karkurin piti löytyä. Portin vartiana seisova sadan päämies, joka nyt arveli virkansa tarpeettomaksi, meni keskelle pihaa pölkylle istumaan ja rupesi tulta piippuunsa iskemään. Mutta yht'äkkiä kalisutti joku halkopinoa ja piistä säihkyvän säkenen valossa vartia juuri kerkesi nähdä mustan haamun, joka pitkin aituutta pujotteli portille. »Hei, tässä se on etsittävä, joutukaa, joutukaa!» huusi hän karkurille vastaan juosten. Mutta pimeydessä ei ollut helppo häntä kiinni tavoittaa, ja porttia ei ollut älytty panna telkeesen. Koska etsijät joutuivat pihalle, oli karkuri jo näkymättömissä eikä ollut arvelemistakaan lähteä metsään häntä takaa ajamaan.

»Mitähän nyt teemme?» arveli nyt Matti nimismiehelle. — »Tässä on tietysti joku sijaan otettava», vastasi tämä kuivakiskoisesta — »Olishan tässä Heikkuran talo virstan päässä, tottahan siellä joku renki lienee kotona». — »Niin, ja kun sinne joudumme, on taaskin pesä tyhjänä», nauroi nimismies; »ei, velikulta, tässä nyt tehdään toiset temput. Sinun talostas on rekryyti määrätty otettavaksi ja kun ei muita ole saatavissa, täytyneehän sinut itses ottaa». — »Älkää Jumalan tähden semmoista leikkiä laskeko», sanoi Matti vaalistuen, »oikeinhan siitä käypi väristys selkäpiitä myöten». — »Taitaapa selkääsi myöten pahempiakin käydä», nauroi nimismies. »Älä nyt tyhjään kursastele, vaan lähde mukaan». — »Mutta, Herra Jumala, talollinenhan minä olen enkä mikään loismies taikka renki!» — »Olit mitä olitkin», ärjäsi nimismies, »vaan nyt olet rekryyti ja siin' on loppu!» Matti kavahti ikään kuin portille päin, mutta samassa oli hän kiinni kopattu ja kädet sidotut selän taa. — »Armahtakaa, korkea herra vallesmanni», huusi hän vielä tuskissaan, »päästäkää minut irti, niin minä vaikka mitä annan!» — Nimismies arveli: »Jos ei olisi niin myöhää ja meidän jo huomenna aamulla täytyisi olla rekryytein kanssa kaupungissa, niin voisimme ehkä hyvän sanan ja — muutaman sadan kolikon edestä» — — — »Kuulkaa, herra vallesmanni», sanoi äkillisellä ilolla Matti, »nyt minä neuvon tiedän. Katsokaa tuolta Kopransaaresta paistaa valkeaa; siitä me saamme miehen, jota rekryytiksi sopii panna, ja se ei saaresta pääse mihinkään karkaamaan, jos vaan viisaasti ansat viritämme». — »Kukas se siellä on saaressa ja mistä sinä sen tiedät?» — »Antti Lepikkö tuolta Porkansaaresta oli eilen illalla sanonut menevänsä tuulaalle; hän se on eikä mikään muu». — »Antti — Antti Lepikkö, kas kun en minä koko miestä tunne», arveli nimismies. — »Niin, se on vasta muutamia viikkoja sitten kotiin tullut merimies, joka ei tässä muuta tee kuin laiskehtii ja koiruutta tekee. Semmoiset herrat juuri sopivatkin sotamiehiksi». — Loppupuoli Matin ja nimismiehen puhetta oli käynyt hiljaisella äänellä, niin ettei muut siitä kuulleet mitään. Nytpä Matti pani suunsa aivan nimismiehen korvalle ja sopotti: »Mutta meidän pitää ruodun päämiehet laittaa pois, sillä muuten asia menee tyhjäksi. Antti on lesken ainoa poika!» — »Ai, ai», sanoi nimismies, päätänsä pudistain, »sitten tuo tuskin käynee laatuun; minä voisin kovin suureen edesvastaukseen joutua. Mutta tottahan se ei ole yksinään tuulaalla, pitäähän heitä olla kaksi saaressa». — — »Ei», kiirehti Matti kesken, »tuo Lepikkö-roisto meidän pitää ottaa eikä mikään muu. Minä otan edesvastauksen päälleni, te voitte sanoa minun pettäneeni teidät, — ja minä teille annan vaikka viisisataa ruplaa!» — »No olkoon menneeks' sitten!» —

Ruodun päämiehet yhden sotamiehen kanssa lähetettiin nyt jo saadut rekryytit kaupunkiin viemään ynnä sanaa saattamaan että nimismies vasta aamulla tulisi jäljestä sen yhden vielä puuttuvan miehen kanssa. Heidän lähdettyään meni Matti nimismiehen ja jäljellä olevain neljän Venäläisen kanssa alas rantaan. He työnsivät veneen vesille ja Matti kävi perää pitämään. Hankoihin käärittiin tappuroita, etteivät vinkuisi, ja niin lähdettiin pitkillä, hiljaisilla airon vedoilla soutamaan. Saaren niemessä näkyivät ihan selvään tuulasmiehet, jotka istuivat leväten valkean ääressä. Matkalla pyytäjät neuvottelivat kuinka asia oli asetettava. Heidän piti soutaa saaren toiseen päähän; siitä piti Matin sitten mennä tuulasmiesten puheille ja jutella heidän kanssaan, siksi kun hiljaa hiipien kerkiäisivät heidät piirittämään. Näin tehtiinkin. Yö oli niin pimeä että hiljaan kulkeva vene tuulasmiesten huomaamatta meni sivutse ja tuli rantaan. Vähän ajan perästä ilmestyi Matti valkean ääreen. »Kah kummaa, Matti, mistä sinä tulet?» huudettiin hänelle vastaan. — »Kuuluu olevan rekryytin-ottajia liikkeellä», valehteli Matti, »ja minulta ovat kaikki rengit metsään paenneet, niin pelkäsin että jos hätätilassa kukaties ryhtynevät minuun itseeni. Sentähden tulin tänne teidän kanssanne yötä pitämään». Antti ja hänen kumppaninsa Viulu-Pekka alussa eivät juuri näkyneet kovin iloitsevan Matin tulosta, vaan, tämän selityksen kuultuansa, he eivät tahtoneet häneltä kieltää suojaansa; he pyysivät häntä valkean ääreen istumaan ja tarjosivat hänelle ryypyn kylmästä tultua. Näin oli vähän aikaa kulunut, kun äkkiä kuului airoin kolina Antin veneestä. Miehet kavahtivat seisalleen ja näkivät edessänsä nimismiehen ja yhden sotamiehen, jotka paon veneesen estivät. »Rekryytin-ottajat!» huusi Antti tuulasrautahansa tarttuen. »Mutta, älä pelkää, Matti, ei niiden pidä saada sinua kynsihinsä». Hän nosti aseensa, lyödäkseen sillä sotamiestä, joka läheni, vaan samassa joku takaa tempasi raudan hänen kädestään. Antti käännähti, — siinä seisoi Matti, ryöstetty tuulas kädessä, ilkeästä ilosta loistavilla silmillä. »Koira!» huusi Antti, joka nyt, asian arvaten, syöksihe pettäjän päälle. Vaan tämä väistyi ja samassa olivatkin sotamiehet jo käyneet Antin kimppuun. Hän kyllä ponnisteli kaikin voimin vastaan, vaan vihollisia oli kovin monta. Ei aikaakaan, niin makasi hän käsistä ja jaloista sidottuna sekä tuke suussa sen veneen pohjassa, jolla rekryytinottajat olivat tulleet. He läksivät takaisin soutamaan ja olivat jo keski-lahdelle joutuneet, kun Matti yht'äkkiä sanoi: »Mutta mihinkäs se toinen joutui?» — »Toinenko», sanoi nimismies, »mitäs me sillä teimmekään?» — »Ei muun vuoksi, mutta jos se nyt menee ja melua nostaa kylässä, niin saattaisi sieltä huomenna kerjetä tietoja, jotka tekisivät koko vaivamme turhaksi». — »Toinen», sanoi yksi sotamiehistä, »se löi minua pakanan rauta-kangellansa sääreen, niin että siitä liikkaan; mutta me annoimmekin hänelle aika hyväntekijäiset siitä, niin että se jonkun aikaa pysynee nukuksissa». — »Oletteko hänet tappaneet?» huusi Matti kauhistuksella. — »Eikö mitään, minä vaan vähän kolautin päähän, niin että pyörtyi, kyllä se vähän ajan päästä herpoaa». — »Vai niin», mutisi Matti itsekseen, »ei hän siis kyenne niin aivan kohta kielimään; vaan minun pitää kuitenkin mennä kanssa kaupunkiin niin laittamaan, että heidän apunsa tulee myöhään, jos sitä tulisi!»

IV.

Jonkun ajan perästä yön kylmä ilma herätti Viulu-Pekan pyörryksistä; hän katsoi ympärinsä mutta yön pimeydessä ei mitään näkynyt; hän kuulteli, vaan ei mikään ääni enää ilmoittanut ihmisten läsnä-oloa. Hän olisi voinut luulla äsköiset tapaukset pahaksi uneksi, jos ei saadusta kolahduksesta pakottava pää olisi ollut todistajana niiden todellisuudesta.