— Oi!
— Tuli Hampuriin, jossa tuo konttoristi odotti. Ja siellä he yksinkertaisesti vihittiin. Vielä elänevät kurjuudessa jossain pienessä Saksan kaupungissa…
— He kurjuudessa! Ja meillä on miljoonia!
— Kaikki sukulaiset ovat Betyn unhottaneet! Ja isoisäsi suoraan kirosi häntä…
— Trrrr! Niinkö julmasti!
Ella säikähti.
— Minkälainen tuo konttoristi oli, joka niin lumosi?
— Hän oli kaunis kuin vahakuva. Ja soitti viulua. Ei kukaan osannut soittaa niin kauniisti kuin hän. Sitte elättikin hän itseään jossain saksalaisessa orkesterissa, joka huvitti pikkukaupunkilaisia. Niin. Hän oli vaarallisen kaunis mies. Ja Betty itse teki runoja…
— Runoja!
— Muuten oli Betty saanut mitä huolellisimman kasvatuksen. Hän oli ollut monen monta vuotta ulkomailla, sillä hän oli ollut isänsä, kauppaneuvos Bergin, rakkain lapsi. Kieltämättä hän oli siihen aikaan tämän kaupungin hienoin herrasneiti, niin hieno, ettei kukaan hänen omasta säädystään rohjennut häntä kosia. Ja hän tahtoi olla hirveän itsenäinen. Isänsä kanssa suvaitsi hän usein kiistellä ja nauraa hänen vanhoillisuuttaan. Mutta hän kuitenkin taittoi niskansa…