Pastori tarkasteli edelleen Annaa ja puhui:
— Annan entinen somuus on hävinnyt. Ja kaiketi ainiaaksi.
Anna Tuira ei oikein tiennyt, mihin silmänsä pani. Sillä pastorin nuorilla kauneilla kasvoilla syyttävä oli ilme. Entäs sitte tuo hurskas musta puku. Se suoraan tuomitsi hänet.
Pastori kun huomasi Annan hermostuneen aseman, alkoi pyyhkiä rillejään, kultasankarillejään, ne kun ulkoilmasta tultua hiostuivat.
— Mutta kuka on lapsen isä? kysyi pastori terävästi.
Anna vavahti. Ei vastannut.
— Anna sanoo sen minulle suoraan, niin että saan häntä puhutella tässä vakavassa asiassa.
Annan huulet olivat suletut. Mutta verinen loimo hohti kasvoilla.
— En voi ottaa sinua kirkkoon, ellet sitä ilmoita.
Kova hermostus repi Annan ruumista. Hyvin hiljaan hän vastasi: