Kun Akilles tahtoi ottaa jonkun askeleen huvilastaan, niin näki hän koko ulkosataman laivoineen ulompana, sillä peittävä niemenkärki silloin siirtyi edestä. Tämä oli juuri hänelle pyhitetty paikka! Hänen parhaimmat harrastuksensa täällä säveleinä soimaan yltyivät.

Akilles riisuutui ja meni uimaan. Siinä rakkaassa vedessään viipyi hän kauan. Uituaan heittäytyi hän lepäämään sammalvuoteelleen seljälleen ja silmät taivasta kohti. Hän näki nyt taivaan sinen ja pilvien juoksun. Harva metsikkö lauloi tuulen säveltä ja sitä säesti linnun pitkä viserrys. Havupuun pihka lemusi, apilas tuoksui läheisiltä niityiltä ja linneat ympärillä huumasivat. Tässä maatessa tuntui Akilleesta kuin näkymättömät kädet siveleisivät hänen ruumistaan erinomaisen hienolla salvalla ja nenään löyhyttäisivät unettavaa lemua. Tässä oli niin vilpoista, niin, niin … hyvää! Tässä maatessa sydän löi harvemmin ja keuhkot ottivat väljemmän hengityksen. Vereen seottui sielun sopusointu. Tämä oli unelmien, uinailujen, haaveiden koti.

Tässä kaikki raskas ja ruma hävisi ja sijalle sieluun kohosi tunne, lämmittävä ja hehkuva: hän lempi köyhänäkin rikasta tyttöä!

Tuossa jalkapohjassa suureen puuhun oli hän leikannut koristekirjaimilla: E.B. Ja niiden alla oli A.T.

Hänen kädessään oli "Paul ja Virginia", jota hän täällä usein luki. Sen hellemmissä kohdissa purskahti hän itkuun. Mutta hän itki onnesta ja riemusta.

— Ella! Ella! Kulta, armas, kaunis Ella…!

Akilles antoi ajatuksensa lentää Ellan suuressa tuuheassa palmikossa ja noissa timanttisilmissä, jotka olivat välkkyvät ja kirkkaat.

— Rakkaus! Rakkaus! Suuri ja suloinen rakkaus!

Akilles unelmoi. Hän haaveili olevansa suuri runoilija ja Ella hänen rouvansa. He asuisivat komeassa linnassa jossain etelä-maissa. Sinne ihastuttavana näkyisi syysillan kuu yli kauniin ympäristön, yli hopeisten jokien, kimaltelevien järvien, yli tummien metsien ja hiljaisten niittyjen tuulen levätessä ja lintujen nukkuessa. Siellä marmoribalkongilla ruusujen tuoksussa ja piineain varjossa hän istuisi Ellan kanssa ja kertoisi hänelle sadun kuleksivan köyhän ritarin rakkaudesta linnan neitiin, joka oli uskollinen, vaikka oli niin paljon koettelemuksia. Vieno soitto sisältä kuuluisi. Se kehottaisi lempimään. He syleilyyn vaipuisivat ja lentäisivät avaruuteen ylös tähtiin käsi kädessä…

Akilles nukkui haaveidensa, lämpimän päivän ja kasvien lemujen uuvuttamana.