— Silloin kun sydämeni kylmästä värisi ja papan huikenteleva elämä nosti kauhun väreet selkäpiitäni karmimaan, silloin oli minulla sinut, johon suruni poissuutelin. Mutta nyt sinäkin hylkäät kaiken sen kauniin, jonka kultatarjottimella sinulle kannoin. Hylkäät, hylkäät. Olen osani loppuun näytellyt. Ja joudan kuolla. Sillä kaikki, mitä olen rakentanut, ei kestänyt edes kuolemaani asti. Omien silmieni edessä juoksee elämäntyöni umpeen kuin vako santaan. Oi, Harry! Miten katkeraa, katkeraa?
Mamma lausuu lopun sydäntä vihlovalla tuskalla.
— Mutta, kulta mamma. Onko pikku Harrysi elämän onni sinulle rakas?
— Vielä nytkin, vaikka näinkin teet!
— Niinpä et voi minua kirota etkä luotasi poisajaa. Sillä se suuri sielun kysymyshän on meillä molemmilla yksi ja sama. Erotus on vain siinä, että sinä rakastat Ruotsin kansaa ja minä Suomen kansaa. Mutta rakkaus omaan kansaan on meillä molemmilla pyhä ja palava.
— Sinä et siis tunne mitään veren siteitä Ruotsin kansaan etkä velvollisuuksia sitä kohtaan?
— En.
— Laupias luoja! Näin pitkälle olemme erkauneet!
— Niin nyt olemme.
— Ja minä sentään ennen ilosta värähtelin, kun sinun silmissäsi olin näkevinäni minun oman ruotsalaisen sukuni hiilenhehkuvat silmät … ja omat silmäni. Minä join niiden katseesta elämän onnea ja sain siitä voimaa paljon kestämään elämän taakkaa. Sinun kasvoissasi olin tuntevinani oman isäni hienot piirteet ja sinun suunseutusi on äidiltäni perinnöksi saatu. Miten selität tämän, rakas Harry?