On syksyinen ilta. Hämärä hiiviskelee kuin salaa, mutta ahnaasti sentään. Eikä ole pitkää aikaa, kun kaupunki on pilkkoisen pimeässä. Lyhdynsytyttäjä on kuitenkin sitä ennen merkinnyt jokailtaisen kiertokulkunsa pitkin kaupunkia aina katukulmissa himmeällä valosilmällä, jona on lyhdyssä palavan petroolilampun liinasydän.
Se oli näet siihen aikaan, kun kaupunkiin ei vielä oltu saatu sähkövaloa.
Seurahuoneen biljardipoika on keskipäivällä kuljettanut pitkin valtakaupunkia paperiarkkia, johon on kirjoitettu erityisiä valittuja nimiä.
Sitten on paperi palautettu kirjoittajalleen Seuraklubin puheenjohtajalle valtioneuvos Mortimer Nicanderille.
Seuraklubi on kaupungin herrain yhdistys, joka on perustettu ruotsinkielen ja -mielen pönkäksi tähän vilkkaaseen merikaupunkiin.
Nyt menee sen kymmenes vuosijuhla. Seuran on perustanut tämä kaupungin ainoa valtioneuvos ja hän on ollut puheenjohtaja sen koko elinajan.
Kaupungissa ei ole vielä rautatietä, ei sähkövaloa, ei telefoonia eikä muutakaan uuden ajan merkkiä kuin alkavan suomenkielisen lyseon kolme ensimäistä luokkaa.
Ruotsalaisten pohattain patriarkaalinen hallituskausi on vielä keskipäivän korkeudessaan.
Seuraklubin kokouksissa eivät koskaan naiset ole mukana, eivät rouvat eivät neidot.
Seurahuone on puusta rakennettu puiston sisään. Jättiläiskoivumetsä sitä ympäröi ja siinä lähellä juoksee puro puiston läpi. Purossa on Seurahuoneen kohdalla ihmiskäsin tehty putous, koulutyttöjen "pikku Imatra". Sen poikki vie kävelysilta. Ja sillä sillalla nyt kurkkii parvi katupoikia "Susilaan", joksi rahvas Seurahuonetta nimittää.