— Hyvät herrat! Juuri kun klubimme, jonka tarkoitus on ruotsinkielen ja ruotsalaisen sivistyksen vaaliminen, viettää kymmenvuotista juhlaansa, lähetetään sen puheenjohtajalle tällainen häväistyspaperi (valtioneuvos kohottaa lehden kädessään). Se on uuden fennomaanisen lehden näytenumero. Täällä alkaa veretön taistelu, jossa me saamme näytellä puolustajan osaa, sillä tämä tässä on hyökkääjä, hyvät herrat (valtioneuvos näyttää taas lehteä). Mutta mepä muodostamme pyhän falangin barbarin hyökkäystä vastaan, me ruotsinkielen sylilapset, me ruotsalaisen mielen alttiit kasvatit. Meillä on lupa iloita ja me iloitsemme. Mutta me myös osaamme tehdä työtä sydämiemme parhaimpien harrastusten eteen. Eikä meidän sydämissämme ole mitään sijaa barbariselle kielelle ja mielelle, joka on kulkeutunut Aasian mongoliaroilta tähän samaan maahan, jonne sallimus meidän kehtomme asetti. Vainota sitä kieltä emme tahdo sieltä, missä on sen oikea paikka, nimittäin suomalaisen rahvaan huulilta, mutta omaksemme emme sitä tunnusta … emme koskaan!
— Emme koskaan! kuuluu joukosta väkeviä huutoja.
— Sillä me olemme ruotsalaisen hengen lapsia. Olemme sitä olleet jo vuosisatoja. Ruotsi on ollut meidän suuri äitimme ja sen helmoilla on useimpien meidän esi-isät syntynsä nähneet. Nyt, ystävät, pyhä ja kallis velvollisuus viittaa meille. Tehkäämme voitavamme, että tämä kaupunki meidän voimallamme säilyy fennomaanian rutolta ja että tämä sanomalehti kuolleena syntyy. Armotta piiristämme poissysätään se, joka ei sille sarviaan näytä. Minä juon tämän lehden kuolinmaljan. Joka ei siihen yhdy, erotkoon joukosta ulos tuosta ovesta! Pereat … kuolkoon!
— Kyökkiin suomi! huutaa merikapteeni Hartman nousuviinassa.
Valtioneuvos repii lehden tuhannen nuuskaksi ja viskaa sirut menemään.
Taas hän jatkaa:
— Maisteri Tervo on filistealainen. Kaikille teille hän on tavallaan tuttu. Ja oli aika hänen elämässään, jolloin hän oli minunkin kodissani jokapäiväinen vieras. Samaten kuin teistä monen kodissa. Tälle ylimaan pojalle me kustansimme ruotsalaisen sivistyksen siinä mielessä, että hän ymmärtäisi vastavelvollisuutensa sekä meitä että ruotsinkieltä kohtaan. Mutta mikä mieltäkääntelevä erehdys! Hän on petturi … on luopio … ja sellaisena emme häntä sääli…
Valtioneuvoksen ääni vihasta värisee. Hän tekee aika potkun jalallaan jatkaessaan:
— Sille herralle näin!
— Näin!
Ja toisetkin potkaisevat. Mutta valtioneuvos lisää: