Aurinko näyttää kaikki alastomassa surkeudessaan. Viimeiset poismenneet humalassaan tajusivat vetää ylös ikkunaverhot, kun oli jo selvä päivä.
Mutta eivät tajunneet tulia sammuttaa. Niin tulet palavat rinnan auringon kanssa ja kuin häpeävät omaa itseään nousevassa päivässä.
Lienee aamulla menossa kahdeksas tunti, kun Harry herää. Hän kauhistuneena hyppää ylös. Silmät iskevät tulta, jalkoja jäykistää, ruumis on kuin satojen äimien pistelemä ja suussa kuin palava tulikivihöyry. Janottaa, pyörryttää, päässä on kuin irtonaisia kipeitä kappaleita. Hän lyyhistyy väsyneenä takaisin tuolille. Sillä silmissäkin on kaikki sekaisin kuin katselisi hän ympäristöään saunan kuumassa höyryssä.
— Voi Jumala sentään!
Hän avaa liivinsä. Kuuma hiki pursuaa ruumiista, vesihelmet otsalle nousevat, mutta kurkussa on erämaan kuivuus.
— Missä minä olen?
Kohtaus menee vähitellen ohitse. Mutta ruumiiseen jää jäytävä raukeus ja sisuksia repii poltteleva katumus.
Nyt hän jo näkee ympäristönsä. Nuo kuorsaavat vanhat herrat.
Mutta samassa häntä ylönannattaa.
Harry hyppää ylös, vaikka tuntuu kuin kävelisi hän veitsien terillä. Ja heittää inhoavan katseen huoneeseen kuin takapihan likoihin, jotka kevät oli paljastanut.